Maailman pisin palindromi. Longest Palindrome in the World (original Finnish version).

UUSI HISTORIA
MAAILMAN PISIN PALINDROMI
THE LONGEST PALINDROME IN THE WORLD
BY HARRI CARLSON

.
Please see also full ENGLISH translation: ”New History -World’s Longest Palindrome”
http://www.slideshare.net/HarriCarlson
HUOM!
Kaikkien teoksessa käytettyjen kuvien tekijänoikeus ei välttämättä salli kaupallista käyttöä. Kaikki kuvat
Google Images- palvelusta. Käytössä on ollut suodatin, joka sallii kuvien kopioimisen omaan käyttöön.
Tekstiosuuden sen sijaan saa kopioida vapaasti ilman tekijän lupaa.
ATTENTION!
Some pictures used in this slideshow may include restrictions for commercial purposes. All pictures are
taken from Google Images with filter which allows non-commercial use.
Text content can be copied and used freely.
2

.
Sisällysluettelo:
DIA 4 ESIPUHE.
DIAT 5-136: UUSI HISTORIA - Maailman historia kirjoitettuna siten, että teksti muodostaa suomea myös
takaperin lukien. Teoksen varsinainen sanoma.
DIAT 137-148: Kuvia.
DIAT 149-184: KAAOS – Koko maailmanhistoria takaperin luettuna. Ei tarkoitettu luettavaksi, vain
silmäiltäväksi. Pelkkää roskaa ja sanalitaniaa. Jännä silti.
DIAT 185-186: Kuvia
As a palindrome it goes like thisi:
Start Slide 5…………..Middle Slide 149, letter ”C”…………...End Slide184
3

.
ESIPUHE
Tämä kirja ei ole pelkkä palindromi. Olkoonkin, että teos on täsmälleen samanlainen niin etu- kuin takaperin, niin pelkäksi palindromiksi
sitä ei tee mieli kutsua. Tämä kirja vie sanataiteen täysin uudelle, korkeammalle tasolle. Se tarjoaa taitavimmillekin sanansepoille vihdoin
mahdollisuuden kirjoittaa pidempiä tarinoita tavalla, jolla oma sanoma tulee ymmärrettäväksi.
Varsinaisen kirjan muodostaa teoksen ensimmäinen osa ’ Uusi Historia’. Lopussa oleva liiteosa, ’Kaaos’, on sama kirja vain takaperin
luettuna. Kyse on täysin uudenlaisesta kirjoitustekniikasta. Palindromeista poiketen, on kirjan varsinainen tarina kyetty kertomaan
selkeästi ilman lauseiden kiusallista töksähtelyä. ’Kaaos’-osaa ei sen sijaan ole tarkoitettu edes luettavaksi. Se on vain järjettömien
sanojen litania, eräänlainen roskakori, jonne höylättyjen sanojen lastut lensivät.
Tekniikka on äärimmäisen kiehtova. Se, että jokaista sanaa, jopa kirjainta joutuu miettimään aamun asti luo aivan uutta taikaa. Kuhunkin
kohtaan sopii kenties vain yksi ainoa sana. Se sana on etsittävä. Näin kaikki sanottava käy lävitse erittäin syvän alitajunnan myllyn. Teksti
tulee jostain kauempaa, jostain syvemmistä syövereistä. Lopputuloksena on erikoinen, mystinen ja kaunis kieli.
Kaksisuuntaisesti rakennettu teksti on siis enemmän kuin tekniikkaa, se on uusi tapa ajatella. ’Uusi Historia’ tuo mieleen fyysikkojen
väitteet, että olemassa on ulottuvuuksia, joita ihmisaivot eivät kykene käsittämään. Aika ei ole vain lineaarista valon matkaa.
Tulevaisuuskin on ollut olemassa, ja syntynyt, yhtä aikaa historian kanssa. Historia on kerinyt koko kaaoksen sisäänsä lähettäen sen valon
mukana eteen…..tai taaksepäin. Me itse seisomme kuin peilin sisällä, voimatta olla varmoja, missä suunnassa on eilinen, missä huominen.
Hämmentävää lukukokemusta!
Harri Carlson
P.S. Kirjoituksen keskikohta ei ole tasan ’Uuden Historian’ ja ’Kaaoksen’ rajalla, vaan joitain rivejä myöhemmin. Tarkalleen se sijoittuu
suhteellisuusteorian kaavan sisään, kohtaan C2. Ja toden totta, tuo yläindeksinä oleva ’2’ onkin sitten koko teoksen häirikkö,
puhdasoppisesta palindromista ulospullahtava suuri yksinäinen. Sen olemassa olo saattaa häiritä kaikkein tiukimpia palindromisteja.
Mutta, kuten todettua: Tämä, ei olekaan palindromi. Tämä, on jotain ihan muuta. 4

.
UUSI HISTORIA
Oi helli valo.
Saavu kaatamaan iki-pimeä, hyinen unikausi.
Ryskysi loimu, liki suur avaruus aito.
Kuutamoilla solisee veet.
Alla valuu laava, mi hautaa kaasuja.
Hiiskumatta jäätyy pallo.
Unta lienee.
5

.
Tellus, sinisenä sinisyyttä luo, jo ihanaa utua nosta.
Katso, maa kaunis niin on, somaa, karua, hellää,
ja ajatonna vaiti.
Vaan, alati auki meri. Oli emona siksi soluille.
Iski salama. Kaksi. Kuusisataa sinne iski.
Sitten iki-ajat tuli happea, hajutta vetyä, titaania,
satsi rautasulaa, piitä sekä tinaa.
Kopioituu kivasti muutamat solut. Nasevaa!
6

.
Sikisi oksidit.
Se autio näive-aikako päättyy?
Tule, luomista katso, ja huumaannu joka hetkestä.
Limaisa aine, eli bakteerisoppa, hyytyy.
Tosin ei heti luteet, kotilot, ala olla täällä,
mutta hiipiipi jo sinilevä kuvassa karussa.
Rikki-eliö saa siimajalat. Siinä se!
Pian esille ponnistaa, rääpäleitten ihoille, pikku eviä,
hassuja hyppyraajoja ja suomuliitimiä.
7

..
Mutta liikkukoon navatta,
kunnes nisäkkäät tykittää peliin.
On etummaisena jono muutamia sieniä
ja matoja hienojakoisia.
Astuu maalle sammakot.
Seisoo siin’ näpsäkkä naaras,
avaruutta katsovi.
Elämä taitaa vaappua kannaksille vesistä.
8

.
Pisarameri iki-aikainen nousi kasteena.
Aina maa muuttuupi. Esi-sinikellot saapuu.
Tuo jakso, devonikausikin, oli kuuma tie.
Sateet, näin isot, esille puski flooraa tai faunaa.
Ja niin ne puut, saniaiset, ravinnepensaat,
sammaleet ynnä kukat tulleet olivat.
Oli evoluutio huumaavaa, innostavaa katsottavaa.
Kunnaat avarat tuli vallan asutuksi.
Neito kaunis, lie maaemo, kuutamon alla.
Kotona.
9

.
Pikkuiset oliot saa purukalustot oivat,
toisia siksi purra juuri voivat.
On asiassa kovia, rajuja haittoja - osa tapetuksi tulla
saa. Taasen niille ”sahaajille” lounas sopikin,
isoksi sillä muuttuu peto.
Heti piti pitoja.
Dinosaurusten nousua, lutuisina pikku lajit
(aavistamatta kitoja), ne katsoo.
Joutuvat siis popsituksi.
Ihana sinisyys.
Alla kiehuupi liskoveri.
Rustokala ajaa takaa lassokalmaria.
Ja niin oli tuhoa pinnan alla. On tummaa vesi.
Iso luukala saa haarniskavalaat tavata.
Eli poistua vaiti – raatona.
10

.
Jurakausi ahneet linnut tuo.
Elotonna viruu mamot, yllä vaanii pulusto huima.
Siipisaurus, tosi iso, jahtaa kotiruokaa.
Satoja miljoonia vuosia sitten,
aava taivas saa harakkajätit,
isoja vaakkusuulia, taviolennot suulaimmat,
naakkaliskoja ja valassääksiä.
Hiisi-oliotko ajaa takaa raakaa lihaa?
Juu.
11

.
Liitukausi sitten koitti.
Ovelaa dinosaurusta mataakin aseet tanassa, kuni avajaisissa sotien.
On ”teereksi” suuttunut. Sahasaurusta, rupista, siksi iski.
Tärisi alla maa. Kamala ääni.
Tyranno- ja seivässaurus, ne kaatumassa jo on.
Ei helli velosiraptor ei. Kaataa ketoon isoja kaksi.
Mainio tiimitappaja siis!
Ah, ei riitä sekään. Tuli vilut takaa tämän taivaan.
Alueet isot aina jäätyy. Paha pimeys eksyypi salaa tänne.
Miksi tärähti meteori kamala sinne? Tuhoutuu maa saurusten.
Nukuttava avaruus suli. Tuhkaa jo sataa, ennen aamun nousua.
Liskorivimme iki-elämä nuuskana tuusan oli.
Sukupuutto.
12

. Tummat ajat taas taa jää. Tässä nisäkkäitä tulla jo
hoipertaa.
Maalla tasanko suur avautuu. Sinne esi-norsu toi tähteitä.
Täpläpäänäätä haistaa ravinnon ajoissa – tai sitten ei.
Susipeto outo, ne kaappaa. Kas, savannilla hiipii tätä ja
tota. Maanisäkäs aika lie.
Toki epookki raivokas toi esilajeja valaista sonneihin.
Apetta ottaa suulas poni-otus. Sopii ruohonnakertajani ilo
pirtaan.
Aha, alkupässit yhtyy menoon. Astuu pensaasta, sanoo:
”Mää!”
Vei ahneet raatokoirat saalispajatson. Aamupalaa saa
varikset. Orgiat eri villit koittaa. Sapeli kaareva punaisena
verestä, tiikeri ikääntynyt tepsuttelee.
13

,
Jo huomaan apinat.
Eloisa godinotia, minimaalinen nakupelle, pieni piru lie.
Huu, käsillä taitavilla ottaa oksista kii – teko uusi!
Asentoja ottakaa, ja laulakaa kunniaa. Se on esi-isänne.
Lilliputti suuri siksi.
Esiin ’yksilö’ kiipee…ja putosi. Ai, kolisivat itse siis
apinat osin alas puista? Tadaa! Sillä maassa pian
askeltajamarakattia monituista on.
Äänen sinä joko kuulet?
Saa tämäkin alfa, riski ja luja, hallita lauman naaraita
illasta iltaan. Alistajapeto tuo, nousi jalalle parille
kenties ollakseen iso. Kai vaati keräily kaksi kättä sekin,
aikanaan.
Naks! Älli sitä mukaa etenevä, pääkoppa laajeneva.
14

. Alue nyky Kenian. Askelia. Askelia. Askelia!
Tää kierre gorillan ohi ajaa. Samalla ma Habiliin nään.
Tule luja Homo-suku. Eli lajimme tuttavia, taas kohtaa monia.
Tuota aikaa katsonet.
Erektus seisoo somasti. Epatto, takkutukka.
Ja, kourassa maila, täällä murisi ja laiskasti talsi Robustuksia.
Siksi raja iso tässä on tulon alla.
Tee tulet. Ota kivi. Ihana kätesi sille laske. Laula korisemalla.
Asu kotona.
Savua hellää, jo se laakso Neanderissakin, nostaa.
Samalla naapurissa pian oli imonen uusi.
Me.
***
15

.
Säde valon osuu jo oksistoon iki-vehmaisen koivikon.
Aamua, lehto huikaiseva, arasti suuteli.
Ihana oli solina veen, nauru mesipurojensa.
Mielet soittoon niin ohueen, ei lisätä muuta voi.
Kaste loisti huumassa sumun aaveitten.
Taittuu mustarastaani tumma suru.
Mukana pian on koko taivas.
On autere jo kuulas. Tiputtaa tuuli unia pajupuusta.
Missä pensaat soi vaieten, ei salaisuuksiasi tuo sammal
salaa kuuntele. Tuoksu iki-huumaava tarraa kii.
Pyhyys saattaa sinne, johon ei itse osaa kukaan…
17

.
Oli sillä paikalla suppusuu mies.
Seisoo sanatonna, kuulee tovin tulleen.
Ääniä jo tuo tuuli. Ole tässä. Ota kiviä. Painu alas!
Takaa-ajo ravaa tänne. Maassahan ansa lie.
Väijyy mies. Ottaa aseensa, keihään siis. Heittää päin!
Yksi iso heitto petomme hyytää, paiskas’ alas satimeen.
Ei liiku kamala otso. Kävi piirissä päälle heimo juonikas.
Se nuori Iilak sankari oli aito.
18

.
Kesä. Pyreneitten äärellä. Takana taigametsies’. Siis aika tosi kaukana
jäästä, kylä kivikauden on. Ai, tuossapa asuupi osia klaanista
mammutin. Ottaa iloisina jo vastahan, korpit, saalistajia.
Kansa laulavi mukana, ja muu jää työ.
Pata kiehumassa pian on. Neitoset Iilakia ne katsoo,
vaan Iilak somaa Eniaa vaan. Nousi puna vieno naisen silopirtahan.
Ah, ihan uus’ tunne pojalla on.
Ta-tam, ta-tam, ta-tam!
Koko illan, otso-nallen takia, pitää he surupyhää. Ja toisekseen, iloa
suurta pitävät. Syö ylen, tai laulaapi kokon ison ees’. Ah, ihana on olla
tässä, alla aavan avaruuden.
Oli samaani loitsumassa. Kuuli ehtoo neitojen suusta huutoa raisua.
Kietoo huumaa ylle humusillat.
Ta-tam, ta-tam, ta-tam! Aohe aa-vaa aa-rava aa-daa aohe aa-ka-taa!
Katso, lie jumala ’Eko’. Luontoon uskoo he kaikkia muita ennemmin.
Usko ei taivaaseen, ei vahapatsaisiisi. Luontoon ainoastahan
uskokoon. Asenne aito, sielukas. Eko! Luolataidekin samaa sanoo. Jätä
muu. Maa kaikki oli. Se pyhin ääni on.
19

.
Aamulla uusia askareita jo on. Asumuksia siivota saa.
Maalattia, nahasta seinä sekä yllä viel’ savuläppä. Luita, puita,
hammasta jopa mammutin, oli kas kehikkona sen. Aito koti siis.
Kupissa lie hento traanivalo. Taivaallisia kehtokeinuja, peittoja
isoja, tavaraa ja kipposta. Monia aseitakin oli.
Esinemäärä näyttää paisuvan. Oli neula, luusta kaavin, atulat.
Oli säleitä sekä leikkuuteriä ja iskoksia tosi isojakin, oli kai
piituluksia taottu. Rulla jännenarua, viila, bola, vapa, astalot ynnä
muuta - jousia esim.
Uhoo miehet: ”Otamme ansalla ruokaa, mammuttilounaita,
villisikaa! Ja me sarvikuonoja tapamme!”
Naiset taitavat osata paremmin. Ne ottaa sienet ynnä munat.
Osaa kyllä vattualueet oivat. Eli ne kerää kaikki olennaiset tarpeet.
Oliko untuvaakin?
20

.
Ei mies oisi, vailla naista, ravinnossa kai toviakaan.
Ikipyhä siksi, neitosukupuoli. Muovasi Venus-kapineita
samaanikin.
Apajilla niillä sitten, naiset oppi juttuja suuria. Kohoaa
pihoille villivehnää, joutojyviä hienoja ja papuja. Tässä
astunut sonni, lammas, aasi lie. Hurraa! Kylä kaunistuu
kovin. Oli uutuuksia savikippo, kalastajataito ja veneet.
Enialle se Iilak sanoopi:
”Sinua rakastan. Suukota minua.”
Hiipii salaa luolassa. Kietoo käsiä.
Teki niistä pikkukuvasia hataria kallioseinään.
Okrajauhe koristaa sen.
Aitona säilyy loppuun aikojen.
***
21

.
Tilaa pian on niukemmin. Ne joutuupi vaeltamaan.
Asuu jo jään ison ees’ ennestään sakkia. Paksu takki avittamassa
oli eloa täällä. Monet oli asusteet: Nutukasta, hattua, kinnasta.
Soopelia, kettua. Hylettäkin.
Osaa kalastaa ja riistaa salapyytää. Jäälle he mennä taitavat. On
aseet oikeat, otit osuvat.
Tuhoaa mursut oivat. Iskevi valaita kanootista fiksusta. Verkoilla
lohia kaappaa. Kuuttipoikasia saattaa samalla emottomiksi.
Vaiva arktisia heimoja ei lannista. Mutta vaellus etelästä vie
lumousta. Alkavi aika uusi.
Kauppa vireäksi innostuupi. Reet isot saa paksut nahat lumessa
kiskoa. Joutaa maksuksi outoa metallia, kaunista savimukia sekä
älyä nykykehityksen. Noilla rajoilla iloa oli siis nyt.
23

.
Seisoo sivussa mies tumman oloinen. Ei pala innosta
mies, ei. Laittaa suksia, ja pakkaa tavarat. Aamulla
iskevi sauvaa, ja pakenevi hälyä.
Viel’ ei valoa ole taivaalla. Suksii nietoksissa kovaa.
Pakkasaamu soi poskilla. Mikä kaunis ikihelinä leikkiipi
valoa seuraten.
Iso tykkylumi puita suojaa. Tuuli se pyrypatsaita vain
nostaa, ja kimmeltää nietos ihanimmin.
Ah, iäti sais kuura valoisana soida, ritiavannot ajaa
jäälle. Hallaa, pakkasta huokuu maa.
Sitten, illan tullen, osuu kaamos tumma. Sinisyys ottaa
suuteloon. Ylle hiipii tähtiä. Takana taipale kova.
24

.
Sai nuotio häätää hallaa ja välly kaataa koleat. Laavu komea
asumus oli.
Istuupi laella vuoren, yllä virran, yllä laaksomaan.
Avaruuksia mittavia katsoo. Katsoo kuuta. Katsoo
revontulia, puhtaita niin. Taivaan ihanaa soittoa.
Ryskysi loiste ikiaikojen ääneti. Kettupa valoa saa tosiaan.
Ikävää jäätävää, lumo tämä nakertaa. Sielussa tuska paisuu
onneksi isoksi. Siksi pakko susia kutsua miehen on:
”Auuh-uuh! Auuh-uuh! Auuh-uuh! ”
Se mies etsi polut omat elämänsä. Lieni erakkopolo kenties
aito, ujo ja tosi uusi fennojen isä.
***
25

.
Kaukana etelässä meno eteni.
Sahra toi vakoja. Tammikiekoilla rattaista tuli ehot.
Heti tuo satoa se ehta pronssikin. Uusi seos se oli
(kupari-tina).
Kivipaasia hautakammiolle vaativat ennustajapapit.
Toivo ikielon oli tullut. Oli niin isoja kummut. Oli niin
isoja murikkapaasit. Saattavat olla taivasta varten. Ei
sattumaa lie ne kai? Saa avaruutta sellaisella
paikalla, kukaties, observoida rajattomasti.
Loiste taivaan oli aito. Kaukana oli kivikausi. Mies
oppi lukujen taidon. Ohi esihistoria on. Tietoja
saamme jo lukien!
***
27

.
Oi suuri Sesat, eteesi parhaimmat annan olueni, orjani ja
leivonnaiseni. Sesat, ei rahaa ole alamaisillasi. Isis saa olla
todistajani. Ota sana sanasta, papyrus anna avata. Tarinani
kumman, anna tässä nousta elohon.
Oli nimeni Sinuhe. Kautta Hnumin, nimeni oli Sinuhe. Kaunis
oli kotini, fellah Asapaluen isäni, kutojatar Imotitel emoni. Olin
onnekas siis ollakseni. Aika oli uutta, farao Amenemhatin
aikaa. Tuona aikana Niili oli rakkaamme, onnehemme.
Niili kaunis, Niili ihana. Niili iso ja Niili taivaasta valaistu. Minä
äitinä haluan sinua kutsua, maamme emona. Hapi, oi Hapi.
Annat akaasiain ottaa itseäsi, ibisten olla tykönäsi lietemaalla.
Ja saattue krokotiilien on autuutes’ iso.
Takaa satoa, pellavaa anna. Helli ohrat, anna kalaa ja suo
neitojen tulla itseesi. Olet sa suurin. Olet avaruutta sinistä.
Pyhä kaikille!
29

.
Siksi, oi hellä Hehet, Egyptiä katso. Rivissä patsaita
kissapetomaisia ( naama miehen ). Eloa siunaava Rahorahut
oli se komein.
Oli takana vielä pyramidiksi kutsuttu, kuuta koskeva,
rakennus. Manalan ovi. Elämän ovi. Eli mastaba-hautaa
komeana kivikasana. Siis talona sen Osiriin ottamille.
Ikielämän kotina faraolle. Sille, kuka määräsi minua miehen
iän.
Onnetonna, kaukana valtakunnan iloista, ma eloni elää
joutusin. Isot ajat, sotilaana arojen, etsin omaa maata.
Katarakti-alueilla, etelässä, reitti vei linnoille Mirgissan. Oli
Kusissa kullat. Oli kaivoksilla kuumilla sitä tosiaan.
Iho musta oli neitojen iloisten. Eli taas orjanaisia saa Theba.
Näkyy oikea jalokivikaupunki taivaasta alas tulleen.
Oli toki muutakin. Oli isoja paviaanit. Oli siroja gasellit, norsut
oikeaa luuta. Oli koruja, mirhaa ja hunajaa. Sitä taivasta ma
kaipaan alati.
30

.
Oi Heperi, tieni vie Wadi Tumilatin aavikolle. Karavaanitie
itämaan oli aina kuuma paikka. Siinai vaatiipi veronsa,
keitaista jos osuupi ohi. Itse etenimme ohi, eli harhatielle.
Ei toivo riutuvaa sakkia pelasta millään. Imimme ilotonna
kaktuksia, ja hiekalle näännyimme. ”Lie loppu tässä”, tuumin.
Uni otti minut…
Epäilys oli suuri vallan, avatessani taas aivoni. Mies aavikon oli
kaapannut sairastavan eksyjän. Yksi maitopikari sai voimani
taas uusiutumaan.
Oiva oli olla keitaalla sillä. Satumaisimmat, öiset oli taivaat,
lukemattomia räiskytulet, somasuita naiset nuoret. Taisikin olla
paratiisiolot teltalla salaisella. Kai ikiunessa palata sinne saan?
Ah, etehen oli katsottava taas, kohti Syyriaa ja maata
jokilaaksojen. Oli ne vasallimaita faraon. Asumaan aloimme
taivaallisessa palatsissa. Kylä Mitannin oli kotimme.
Liehuu puut. Seetri hennoin oli haikeana ja kahisevana kaiken
yllä. Lähteissäpä solisi vesi ruhtinaan.
31

.
Abessinian neitoja saa haaremi uusia. Kaunis Elifiloi varattuna
minulle!
Oi, mutta hoidettavahan oli kapina sotaisa ensin Askelonissa.
Piti pää panna peliin.
Oli taistelu-uhoni aito. ”Kiire kotio?”, ”Himo Elifiloin uumille?”,
ivasivat toverit.
Ehtoot itsekseni iloitsin, olisi sota pian ohi.
”Kotio” palasi voittaja, tämä nätti Sinuhe. Kuuluu kaukaa laulu
kiitoksen. Ilosaattueet saimme. Raikasta vettä siemailla sai.
Voitehia helliviä ja viineistä poreilevimmat, oli tuotu meille.
Leivät esille saatu. Taateleita, kuumia viikunaisia, lihaa ja isoja
kakkuja. Mutta suloisin oli Elifiloi, rakas karitsani, ilo kaunis
niin.
Eloni saapui tasamaalle. Soma vaimoni sai kuusi lasta, vaan
nolla poikavauvaa. Ja minulla koitti kissan ajat. Ikää minulle
tuli vailla surupäivää. Hiipii taattona mielehen ikävä salaa
kotio. Kuulin, olikin uusi farao noussut. Otin omaisuuteni, ja
läksin.
32

.
Ei sanoja ole minulla kuvaamaan onnea sille
näkymälle, kuni avautui rajalla kotilaaksoni. Kaunis
Niili. Ihana Niili. Maatasi suutelen.
Aamu uusi vasta nousemassa oli. Seisoin yksin
autiolla pellavaniityllä. Vieno tuuli puhalsi
akaasioita. Kuuluu laulua taitavaa. Harpulla ja
auloksilla kävelyni koristeli ihana Theba.
Näkyy oikealla faraon asumus uskomaton. Odottaa
siel’ taivas itseäni.
Minua rakkaat suuteli. Tuli vaatteetonna hierojatar
ammeelle. Ajaa tukkani. Levittää parasta
voitehista naamalle. Häätää sillä painajaisiani,
harha-askelieni aaveita.
Kaunista oli olla taas kotona. Sulosuuteloissa
nukun aamuun asti. Pieluksien uumenissa, unia
vailla.
33

. Aamulla obeliski minulle oli kohotettu. Poru jo
juoksi suustani. Katso, oli ’Sinuhe’ kivehen
saatettu. Päättyy sinne polut nämä. Tämä leikki
oli ohi.
Oi Sesat, ei ruumistani aika ota. Paras osa
tässä saapuu: Hautakammio tämä, naapurissa
kuulun Amenemhatin on! Ei Osiris anna
tuhoutua rakkaittensa.
Kallis kuolema, saavu jo.
Laula hellät sanas’, oi Ba-lintu.
Saa pappi tulla, avata suuni,
unen ujuttaa sielulleni.
Olen tässä.
Tule, lennä sisääni
***
34

.Lähi-itä, mikä kuuma ja huimaava seutu!
Irakia ennen, oli alue kuulu kai virtojensa takia. Kas, oli se maa
Mesopotamia.
Veet ne paisumuksia tuta sai. Myytit itämaista ja Nooasta totta
kuulemma siis on. Ai, mutta hei, aloittakaamme alusta, eli
eeposta mukaillen…
Etana –niminen uusi suurmies nous’ taivaalle siivillä
kanahaukan. Taru kaunis, aloittaapi historian ajan.
Alas tullut Etana toi vakauden alamaisilleen.
Oli kaupungeista iso Kis tanakin. Oo, mikä kehittäjä siitä
tulikaan! Ahnaita naapurikylät oli tosin. Urukista nous’
Gilgames, aito sumerilaisten isä.
Kauppaa, välillä sotaa käyty on. Saa tietoja ajasta vieläkin. Oli
savitaulukasoja suuria alla maan. Ne outoa taikaa lie täynnä kai.
Nuolimaisia painumia, kuvia, tavuja, asiaa sujuvaa.
36

.
Saamme tietää ne jumal’olennot. Ensinnäkin, Anu, mies oli taivaan.
Ihana Istar oli neito lemmen. Oli Ea humaani. Astarte päättääpi sota-
asioista jne.
Kuulemme ennustuksista mittavista. Maksapala, vaikka kanan, oli tietoa
täys’. Keinot oli matemaattisia, tahi liiketaloudellisiakin opetuksia
saavuttaa. Taisi otavat, naapuriplaneetat he tiesi. Aika taitavia oli allakat
ajastamaan ym. yhteistä parastamme edistävää loihimaan.
Oli Sumerimaassa pappia, vasallia ja visiiriä ja paimenia, kanavaa,
haaremia. Kaivosta, mannaa, kultaa ja sellaista jännää, kivaa, hauskaa! Eli
sivistystä kaunista, sanalla sanoen.
Ohut onni on niin. Oitis ’Edenissä’ halusi moni rajakiistoja ratoksi.
Lagasista nousi Eannatum. Umman eka repi. Pian Umma itse nousi
taasen. Eivät nähneet eräitä muita suuria vaaroja takia sotiensa.
Saapuu mies, Sargon. Aseilla uusilla, jousilla, valloittaa nämä muut.
Akkad isoksi laajeni. Seemiläisillä täten oli ote.
Pian oli taas toraa. Niin tuhoutuu maa, vaikka lopussa haalinee Gudea
jämät. Eli otti humaanisti vallan ennen uusia tuulia. 37

.
Karavaanipaikka tämä, tuttu jo lie meille.
Baabel ihana! Siel’ sulopuutarhat nuo riippuvat, ja kaunista
maitohunajaa joet neitosille suitsuttavat.
Siellä Hammurapi tehokkaasti oloja kehitti. Hääti
moraalittomia vikoja maasta. Sääti nimittäin uusimmat eloa
koskevat lait. Edisti steeloilla tasa-arvoa. Teki rajat ilotaloille,
maanomistajille, aviosta pakeneville ynnä kapakkailloille.
Maassa oli muutakin etevää. Majatalolaitos oli. Oli tulli
hieno. Oli kai postitiestö ylisiisti. Hyvästi se kauppaa vireytti.
Verojakin ne taisivat osata jakaa reilummin.
Oi, huolimati kaikista näistä lupaavista asioista, maahan
iskevi raaka valloittaja.
Tulivat Heetti-miehet aluksi säätämään. Aikanaan, uudestaan
alueelle taasen tulivat nuo brutaalit itämiehet, ne vihaa
rakastavat partaveikot Assurista. Alistaja oli se tosi vihattu.
Lakosi sen ekspansion aseitten alle vasallimaat apeat,
taistelutta toisinaan. Ihmiset ei eteensä reilussa
nuolikaatosatehessa näe. Käyrillä miekoilla päät iskevi poies.
Urputuksia kuunnelleet ei. 38

.
Vaan oli onneksi oikeille humanisteille taas tilaa takana tämän ajan.
Uusia vaeltavia kansalaisuuksia tallustaa, ja rautakautta saamme
todistaa jo. Eli se Persian isä, Kyyros, revenneen onnen uusiksi loi.
Mesopotamia katosi maana, mutta sen aatokset ei vielä. Eli tieto ja
muu taito oli Persiassa kiitettävää laatua. Helleenit siis saa tästä kiittää
heitä, Mesopotamian tietäjiä, ynnä kaukaa viisaita suuruusajan
oppineita, joilla oli kyky kehittää parasta valloitustaan - ihania tieteitä.
Yhä kaukaisemmat alueet, Aasiasta jopa, omasivat uutta sutinaa
samaan aikaan. Intiassa kehittyy näät sivilisaatio, joka asemakaavat
taisi, kaivot taloissa piti, omasi vessojakin. Nautittavaa! Viemäristö piti
paikat siisteinä. Älykäs sakki tosiaan.
Asiat sulautuivat tänne lännen alueille karavaanitietä, ja siitä päätyy
Hellaalle iso osa, totta kai.
Mutta haluamme ensin astua aitona muukalaisena Kreetalle, ja sitten
seilata Ithakalaisena sankarina historian upeimmat ajat.
***
39

..
Saarelle sa saavu. Meren ajatuksia kuuntele. Ikielämää helli.
Kreeta, olet onneni maa.
Sotia et tunne. Pahaa et osaa kaivata. Vaan, sa olit sivistystä
kaukaa saattava silta. Hunajaa ja ruukkukaupalla viinejä maastasi
poimin.
Te Minoksen uumakkaat neitoset, alatiko teil’ iloa ja valoa tämä
jalo taival on? Ikiheleinä suustanne sanoja kuulen, ja
katseistanne huumaannun. Saako papittaria kauniita katsoa?
Lamaantuuko siitä poika varomaton?
Oi saari sa kiehtovin. Siis nukunko satumaan rajalla, oletko
olemassakaan? Ah, niin tarunoloista menneisyyttä lie ei monella.
Kiehtoo lumouksellinen nousu ja hämärästi saapuva tuho. Tai
vaikkapa tarina kamalasta luolasta Minotauroksen. Nukutti
vaakatasoon onneksi sitä petoa Theseus. Ohittamaton oli kuulu
sankari tämä.
Ja muuten! Zeus ensiaskeleitaan ihanalla Kreetalla ottaa. Iski
nätin Europen täällä. Mikä kaunis aatos, mantereemme
kertomusta aloittamaan avautuukaan.
41

.
Asettuu painopiste, Zeusta seuraten, aina Kreikkalaisalueille
asti.
Mykene, kullan avulla, sai tukevaa hallitusasemaa. Mutta sitten
sotaa käymähän, ynnä kuulemma isottelemaan ahneina
rupesivat.
Soturipa katala, Agamemnon oli. Eli omasi kultaisen naamion.
Asiallista tosiaan?
No, jostain uusi väki saapuupi. doorilaisia ne lie. Sitten oli
tulossa joonialaisia. Pian eli Attikalla heimoja monia. Heimot
asettuu poliksiksi.
Oi Hellaa, sun aikaasi olen oottamassa jo täällä.
Täällä miehet ei muuten tiskata kerenne, vaikka täällä miehet
taitaa naisia rakastaa. Sillä täällä miehet ei mieti, estikö taisto
uraasi.
***
42

.
Olen Odysseus, oikea Ithakan asukas.
Olen ilotonna, koska joutusin kotoa, Penelopeni autuaasta rakkaudesta,
mä väkisin uudestaan, uudestaan, uudestaan ihan unissakin,
avoulapalle heitetyksi. Äreänä sotia mä kävin. Aina ma vaan etäämmäksi
loittonin.
No, taitaahan olla paras alusta aloittaa. Pikku peto, juoni Eris, ensinnä
pitää siksi pyytää paikalle. Se jumalatar siis. Nääs se eripuran
ammattilainen, noitien noita, keksi omenalla hajoittaa neitojen
toveruutta.
Se omena piti muka päätyä neitojen neitoselle. Heti siitä missikisa kuuma
alkavi. Afrodite, Pallas Athene ynnä kutripää Hera kissatappelut taitaa.
Pian Zeus asettaa komian Paris-uroon asiasta päättämään. Pariillehan
Afrodite päättää salaa supista ja lupaa vaimon, eli Helenan. Ah, ihana
Helena Spartan.
No, juttu sillä oli osin ohi. Afrodite paras taas oli toki, mutta… Paris ei
saakaan omaksi sitä Helenaa. Siksi päättää pakolla ottaa neitosemme.
Takaa-ajajia ripeitä mies pakenee. Troija laivat ottaapi vastahan. Askel
sotaan oli tässä!
44

.
Olin itsekin Akilleen apuna pelastamassa kaunista, rakasta Helenaa.
Niin iäti piirittelimme tätä maata.
Akilleus sankari oli oiva. Siksi viholliselle kaksintaistelu-ukaasin aamulla
esitti. Hektoria sitten, taistossa jo monumentaalisessa, listivi sekä niistävi.
Ei sekään sotaa auta päättämään. Paris Akilleusta rumasti osuu kannan
alapäähän. Iiskotille, siis Paris-epatolle, käy itse samoin aikanaan.
Eli sitä tämä leikki raaka vaan oli – tuhoa ja tuskaa. Siksi aloimme olla kotio
haluamassa jo. Tosin estää piti ensinnä paluu kovin nolo. Se Helenahan oli
siis saatava. Ja me siksi puuhepan ison ovelasti portin etehen asetimme.
Itse seilasimme laivoilla muka pois. Oikeasti, uumenissa hevon,
oottelimme. Illan tullen isosta mahasta astelimme alas.
Etenimme liki ääneti.
Unia vain nukuttavia katsonee troijalaistorakat. Eivät tienneet tulosta
viikatemiesten. Nousseet ei ne enää ikinä.
Hiipivä kosto oli alussa. Mutta kohtapa kova oli kumu, huumaava ryske.
Tuhoutunee Troija liki kokonaan. Ahnaat liekit savuten oli taloissa
pikaisesti. Surutta riistimme äitien omat. Elottomiksi hakkasimme isot
aikamiehet ynnä kauniit naiset. 45

.
Saa Helena astua mukanamme laivoihimme. Raskas sota-aika ohi oli.
Kotio, haaveissa, minäkin olin aamuksi aikomassa, mutta kaikki olikin
oikeasti vasta taipumassa kiroukseksi. Eteheni osui harhataival
uskomaton.
Ei tuulten noituutta tajuta taida kukaan. Niin ajautusimme sinne
tänne.
Myrsky heittää seilaajani rannalle. Siellä miehilleni avautuupi veret
seisauttavin näky. Kyklooppi kamala siel’ asustaa.
Sataviisi lammasta seuranaan, asuu luolassa kalliolla. Pääsimme
salaa sinne, ulos emme.
Isäntä epähauska meil’ oli. Suupalana meitä piti.
Nimekseni ’Ei kuka’ kertosin. Oli nääs ovelin aate mulla. Jättierakko
pitää sokeaksi saada, tai muuten tuhoaa se meitin.
Illan tullen ahtaa suusta se hiukopalaa. Laittaa palasiksi toverieni
luita, vailla sääliä. Sitten nokosille kävi röyhtääjä-jätti.
Ison iskimme hammastikun iiskotille. Näkimeen outoon upotetuksi
aseemme tuli
46

.Vollotus ohimoihin otti. Heitti poies ovelta paasin ison. Tovereilta
koettaa apuja huutaa. Mutta hullu huutaja oot, ’ei kuka’ sua
kajauttiko näkimeen?
Apatia iski massiiviseen tonni-olioon. Asettuupi paasiovelle
lammasten ulostaaperrusta, kai ees aatoksissa, suojaamaan, eli
pakoaattehemme tuhoamaan.
Ai mutta, paha suurisuu jääpi lounaita paitsi. Luja ote
vatsavilloista meil’ oli onneksi. Määkien siis etenimme ulos, alla
lammasten isojen.
Ollessamme jo ulapalla, huusin ivaavasti poloiselle remuujalle.
No, sepä lisää siitä, totta kai, raivoa saa.
Kivillä paiskoo, ja vaatimuksia huutavi Poseidonille: ” Nosta
tuulet! Nosta myräkät seilaajille! Tuhoa tuo raukka helleeni! ”
Eikä kestäne toviakaan, niin oli noussut taas tuulet. Iski salamat,
sakeni raesateet. Emme etehen nähneet. Oli tuho tulla tosiaan.
47

.
Aamulla oli tuuli tyyntynyt. Seilaamisemme eteneminen ei päätä huimaa.
Vaan haltija lounatuulen, Aiolos, rahtusen onnea suo. Ojentaa minulle
tuulipussin. Aarre hallita tuulia saattoi. Avata vain ei sitä maalliset oliot
saa, muuten ne tuulet saattaa suuttua.
Mutta kas, aamulla aikaisin näkyypi maa Ithakan. Oli kotomaani
horisontissa. Poru mulle tulla taitaa. Mutta…
Heittiö salaa avaa tuulipussin. Aukaisu palauttaa tuulen, entistä
paiskoilevamman, eli vastaisen tietty. Typerää miestä lykimme yli laidan.
Alussa taas oli koko taival. Oi voi!
Heitetyks’ äkisti vaarasta toiseen taas suostusimme. Laatuaikaa se tosin
osin oli. Kirke kaunis nimittäin, alussa loihi pari miestä siaksi. Kovin oli siis
epäreilua peli osalle, sillä itse olin onnekas tavallaan. Ei saparoa tuupattu
pepulle, ei taikonut ikikärsää naamaani. Ehei!
Lellityksi naisten upeitten autuaassa poreammeessa joutusin. Illastamaan
ensiluokan annoksia minut asettivat. Ne ”raakalaiset” alastonna vaativat
alle lakanain. Nukuttu toki silloin ei. Pakko tätä hei, ei ole sitten kotona
Penelope-rakkaalleni kertoa.
48

.
Mutta näin oloni eteni. Laiskaksi alan itseni tuntea. Halu
merelle nousi taas. Oi, mitä reissuja oli tulossakaan. Ahneina jo
vaaniipi vaarat uusimmat. Ensinnä kauhua kokea saimme
alamaissa koleissa.
Manalassa, Teiresias tietoja mulle soi vakaita. Kiitän niistä
vieläkin. Eteemme tuli vainajia tuttuja. Vaan, tuli vilu pimeässä.
Ulos teki mielemme.
Etehemme liiteli huumaavia, tosi houkuttavia, lentäviä pimuja.
Seireenien ikilaulu kuuluu päässäni yhä.
Kaipa oli nimeni kirottu. Siks’ Sk..Ssk..Skylla seilaajia raastaa. Ja
Kharybdis iskevi kamalasti paattimme ylle. Helios taasen ajaa
sonnilaumaa taivaista. Fileitä teki mieli miesteni. Kostoa se tiesi
ahneille.
Sinimusta rajukeli iski salamakasalla. Mastoni kaataa, rusikoi
palasiksi paatin. Ottaa meri oivat toverini.
49

.
Varassa kokkapuun, avoulapalla keinusin aika monia päiviä.
Pelasti minut tavallista kiimaa enemmän etsivä kimuli. Kalypson
700 suuteloa vaati huomaamaan, että tämä neito miehenikävää
kärsi. Naisrukalle oli kai pakko koettaa mieliksi olla.
Kului viis’ kesää. Tyypillistäkö miehelle? Kotiohan aina halusin? Oli
kai paettava. Ja niin, uudesti olin aavalla aallokolla.
Kas, taas nousi kamala keli. Eksyjä tämä, päätyypi lehtoon
ikivihreään. Uupumus alas iski. Maata panin sammaleiselle
petialueelle, veen naurusolinaa kuunnellen.
Aika heräämiseni saapuu, ja joella ole en enään yksin.
Näkymä helli mieltäni. Ehtoja neitoja (taas alastomina), pesi
vaatteita ja itseään. Ei sulokutripäisiä povipommitipuja ole toki
salaa sopivaa katsoa. Siksi astusin esiin.
Aavistanut en ajavani pakoon navallisia simasuita. Vaan, yks’
ryhtiänsä reippahasti pani paremmaks’. Orastavaa punaa jo nousi
mulla naamalle, kunnes avasi kissamisu huulensa.
Kuulemma nimi oli Nausikaa. ” Meil’ taivaastako putosit?”, siro
faiaakki kysyy.
50

.
Reilu kansa kestitsi isällisesti illasta iltaan. Ithakaan asti ne
minua aluksilla isoilla kotio heitti. Oliko tottakaan ihana
onneni?
Putosin alas kotimaani rannalle. Sannasta sen iloitsin. Niin
armaata maata mulle se toki lienee. Tuttuhan oli laineittensa
loiske, kivikossa laulava tuulensa.
Kävelin nyt nousevaa tietä, salaa, parhaan alaiseni luo. Kuulin
uutisia talostani. Ivaa vaimoani kosiokisa imelin. Oli talo täys’
pärisevää pukkia.
Valekaavus’ , rupinaamana ontusin talooni. Ovella oli koirani.
Sepä heti tunnisti portin aukaisseen isännän. Nelijalalle näky
oli niin iso ilo, että se päättääpi elonsa kohta kuin salaman
iskusta.
Vaan, seinieni sisällä, maksumiehiksi pakotin avio-onneani
alas ajavat soittoniekat.
51

.
Ajaa sievä Penelope huutavaa sakkia talosta, sanoen: ” Se, joka
jousen, oivan ukkoni, osaa kaarelle taittaa ja nuolen ammutuksi
saattaa, sen otan aviosiipaksi. Ma en ota muita, en! ” Älykäs
naiseni tiesi, ettei osaa sitä muut.
Aamulla oli talossa kisat. Nuolet ei vaan ala ammutuksi tulla.
Voimat ei hallinnassa, poikasilla tikkukätisillä, ole. Annas’ olla,
kun aika minun on. Esitin yhä kyllä vanhusta, joten alussa
kuuluupi nauru sekä älämölö. Pian iva se hyytyy.
Taitavastipa osuu joka piena maaliin näpsäkkään. Iso huokaus
rivistä pääsee. Tajuamatta maasta saati kuusta, jouseni puhuu
sitten koko illan. ” Ottakaa vaan naiseni! Ottakaa, ja valuupi veri
kohta joen lailla!” Aamulla katossa liehuupi tusina koleata killujaa.
Vaan, nyt lävitseni käy läiske kuuma. Paruksi äityy kumma tunne.
Paluu tämä tottako on? Astuu rakkaani luoksein. Unesta kuni
saapuu. Suukottaa sumusakeata suruani poies.
”Nainen, anna minulle anteeksi.”
”Annan, annan, hupsu.”
*** 52

.
Alkaa tuosta Kreikan uusi aika, eli Hellaan upea historia.
Huumaava Ateena, Kreikan oli sielu ja pää. Jää Hellaassa muut
taa, jopa tuo raju Sparta.
Valoa toi Ateena pimeään. Uutta se toi. Humaania soihtua
majakkana naapuruksille pitää. Sai demokratia höystyä nyt,
seilaten haalitulla avaratietoisuudella. Valtiolaitosta, viisaat,
Akropoliilla valoivat. Toisinaan ihan aidolla pieteetillä.
Mutta, vasta hyvä Solon, taisi kokonaisia rakenteita muuttaa.
Muita valisti varomaan ahneutta. Eli ’kohtuus’, oli se sana, jota
vaalia halusi. Kirjuriporukoita piti kurissa, päästämällä velalliset
ikeestään.
Alas ajoi veroja, ja lakeja vaati kiltimmäksi. Esitti kansalaisille
vapautta hoidella valtion asioita kokoustamalla. Jopa runoissakin
oli Solon etevä. Hieno ja suuri mies!
Uusi tyranni, Peisistratos, Ateenaa sitten osasi kaunistaa
muuten, eli rakennuksin. Mutta sanalla sanoen, tuli vallasta
moninapaista.
54

.
Joutilaisuuteen oli aikaa monella. Kuuluu siksi toreilta sanoja uusia.
Eloisat filosofit esittää poleemisesti: ” Onko on on? No on. On on
on. Eli, ei ei olekaan ei. Siis ellei ei ole salaa on.”
He kuumeisesti ajavat takaa alkupisteitä tämän olemassaolon, ynnä
koettavat esittää päätepisteemme tarkoituksen. Ääniä löytää moni
avaruudesta, moni atomeista. Mutta viisaana pitää saa jokaista.
Taitaa Thales olla kaukaisin aatosten esittäjä: ” Vesi, oli aineista se
oleellisin!” No, kaivoon asteli itse tosin, etsiessään taivaasta valoa
tieteen.
Anaksimenes taasen, esitti ilman, tai sielun, autuutta. Ja
Anaksimandros kultaisena piti aatosta jopa ”evoluutiosta”. Mutta
Herakleitos sen aattehen taitaa jalostaa sanomalla: ” Et saata kahta
kertaa, sa astua virran samaan solinahan.”
Aatehistoriassa, käsitys Pythagoraan aatoksista tahi aksioomista,
asetettaneen aina alkusyyksi matemaattisten ajatusten.
Oli niin asia, mutta omasi toki ahaa-elämyksiä lisää: ” Pallo maa lie,
ei lettu. Peräti hyörivä kuula!”
55

.
No, jo koulukuntia nousta alkavi. Tulee tässä elealaiset epatot. Ne
todistaa jopa Akilleen saattavan ottaa takkiin, etanaa vastaan
otetussa kirikisassa.
Saivartajamiehet, entistä piinaavammat, astuvat esiin. Hukattu
maalaisälli lie hetkoseks’. Eli suuret sofistivääntäjät epäreilusti
muuttaa säännöt älykkään asiapuheen. Ei lie sanaa, jota
käännelleet ne olisi ei. Kysyä ne saattaa: ” Viel’ hakata, sa, tapaatko
vaimoas’? ” Edes ukko hellin, ei saata millään ’ei’ taikka ’kyllä’
vastata.
Onneksi Sokrates namukkaasti palauttaa tason oivan opettaen
ehtaa moraalia. Naamasta vaikka kuulemma oli aika rujokin, oli
kaunis aatoksiltaan.
Alentuvasti, aluksi taipuen, ovelalla lailla, näsäpäisiä sanaseppoja
ivaapi tuo älykäs tutor. Ei ole toista sanataitajaa moista.
Mutta villitsee jo liki liiaksi kai nuorisoa. Taikka nolasikohan itseään
etevämmät olemalla liikaviisas? Ainakin ne syyttääpi puhuvaa
miestä synnilliseksi.
56

.
No, niin tai sitten näin, ei puolustuspuhetta ennen ole kuultu
sellaista, mitä tämä mies esitti.
Osoitti edelleen erinomaista moraalia itsekin olemalla viilipytty
paahteessa karun oikeuden. Ei anellut sääliä, sillä tuomituksi
tulo ei viatonta satuta. Se satuttaapi tuomaria. Taisikin olla
pahasti huolissaan, nimenomaan itseään enempi,
vainoojistansa.
Kumottavana oli enää sakea viini, mi lopuksi ottaisi nirrin. Ei
silloin ees, kiivastu suuri mies. Ehei, vaan ’naisiksi’ piloillaan
nimittää parkujia, tuttuja ja sukulaisia, joille ero paha paikka
taisi olla.
Ohi kaunis elo siis oli toki. Mutta kuolemaa suuremmaksi nousi.
Historiaan, nimi tuo, oli ikihakattu – Sokrates.
57

.
Sanatasolla pelaamisesta muutamat liikahtavi aimo askeleita toimintaa
päin. Yksi Diogenes asuu puukipossa. Karu mies eli vaatteitta. Ja vesi oli
ateria maukkahin. ” Olisi eniten sillä, kuka tyytyy himotta elämään.”
Tavaratonna, vailla rahaako muka onni saapuu?
Laittaa sentään ylle hiukan asusteita, ne stoalaisuuteen nojaavat
tuumaajat. Lie hillittävä kiima ja ahneus aina. Se oli se motto.
Me etenemme, tietä tätä, epikurolaisuuteen. Eli aito elämä salli taas
iloitakin. Ei liiaksi mammonasta pitää saa, mutta kahelinakaan ei tässä olla
kuulu.
Ruokaa, koti ja laatukaverit. Siinä se. Kasaa älä sälää muuta. Akatta elä.
Reilusti ole laiska, kiire pilaa elämän.
Attikalaista neroutta pitää saada lisää. Jo Platonia kuulemaan asettua me
saamme. Osaa katsoa laajemmasti parasta koko kansalaisaattehen.
Edistystä koetti, jalo viisas, soveltaa jopa valtiotasolla.
Kuulu puhuja, piti omaa jalostamis-akatemiaa. Siel’ tieteitä monia olikin
opittavana. Etiikkaa, kyllä vieläkin, eniten toki.
Rakastavi totuutta. Siksi ’hyvä’-sanalle sisällystä kovin etsi. Pääteoksena
tuo sulava ’Valtio’. Mutta lisäksi taitaa, sanojen takimmaisimmat
olomuotohuomiot. Ideaopin isä siis. 58

.
Oli ’isä’ samalla oppilaalleen, sille kuululle tietoniekalle, eli
fyysikkorokkari Aristoteleelle, kannattajalle poikkitieteellisten
opintokokonaisuuksien.
Aristoteles avaruutta pohti ja laski. Mietteitä puski monia
ajukuupassa, pikku atomeista tavattoman kokoisiin oletuksiin. Taisi
biologeille ojentaa sukujaottelun avuksi. Esitti oivaa monipuolisuutta
siis.
Pantava nyt se päätepiste on tälle Hellaan ajan asialliselle novellille.
Kuulematta jää moni asia tosin. Ei vaan aikaa ja tilaa ole, kaikkia
kauniita tarinoita, päästää suusta. Mutta lue ne sitten itse! Sinua kas,
ne lainaamoissa huhuilee puoleensa.
Avaa soittomusiikkirasia, niin näät Leonidaan ahtaassa solassa
komeana. Kuulet sanoja neiti Sapfon. Opit surusta sakeat aatokses’,
eli draaman apeutta ajatella taas saat. Tahi pääset eturiville,
stadionille, kisavieraana aitona.
Oi Hellaa, olet niin ajaton. Olet aitoa taidetta, jo olemalla vaan
olemassa. Kuulen äänesi yhä. Kuuletko sinä jo lastasi kaukaista,
minua?
***
59

.
Forum Romanumilla, Latiumin yleväkatseisella
monumentaalipaikalla, on aamu.
Tiber ei päästä värettä viel’ ohuintakaan. Ensinnä kuuluukin ääniä
Palatinusta asuttavista fasaaneista ja niitä suojaavien
tammivanhusten yllä laulavista tiaisista. Täyttyvä, sinisen taivaan
autuaana soiva kupu, kuuluttaa suvista iloa. Terra aurum est!
Isot akaasiat suhisee, ja jostain innostuu pyy. Sypressikuja
huojuva, suojaa tietä ähisevää ja pulisevaa sakkia. Via Appia.
Rattaita kolisee mukulakivillä. Saatava ajoissa pääportin ohi ne
nektari- ja luumuruukut on, ne kuumat aamupullat ynnä kaakut.
Saapuupi väki Roomaan ihanaan, elikkä taa jää jo vainiot.
Iskevi vastahan uusia hajuja. Hereillä olla tais’ Suburra. Pikku kujat
tutut, esittää porisevaa aamuruokaa, taikka keittolihaa, tai
makkaraa, mutta samalla saastaa, hikeä sekä ryönää muuta.
Vaan on taasen onni uusi Forumilla. No, kalatori kai voisi olla
pikkasen etäämmäksi asetettu, vai mitä ’Sutorus iratus’?
Autuaasti, siitä piittaamatta, torille asettuupi klientit sekä
maajussilauma.
61

.
Haluavat orjat saada tuloa omistajan iloksi ottaen itsekin osat
olemattomat. Elättää pitää sillä pari mukulaa ja akka. Sillä akka on
itse laiska. Se imettää senaattori Livion ainoaa tenavaa.
Senaattorilla on eessään aika kiperiä ja puuhakkaita kokoustamisia.
Senaatissa päätetään esittää, pian nimittäin, ettei leipää jaettaisi
enää sunnuntaisin. Aikomus samalla oli ’tasavallan ajan
uustulemisesta’ mellastaville ojennusta virittää pikkasen. Äänestystä
kai tietääpi se taas. Tai sitten ei.
Sillä paasaus kumisevi Senecan (alimman tason edustajamiesten kai
nuokkuessa). Puhui lakoon ne keisaria kammoksuneet tai
salakapinaa tuumiskelleet.
Nero, joka oli keisari, ei kaikista miehistä pätevä heppu
päähallitusasemassa ole. Siksi piti väki mellakoimaan saada -
leivättä.
Vielä se peli siis ei tulosta suo, ja siksi palattava lie normiasioihin. Eli
se etevä lauma senaattoreita, aluksi siirtyy pulikoimaan ammeille
mittaville. Kurtisaanit saattaa mukana seurata toisilla. Laiskana
viinirypäleitä, taitavat siinä tietty typykät ojentaa.
62

.
Moni muu tosin, on asemassa ahtahammassa.
Kaukana, kuraisilla mailla, raahaa rautapaitaa
raskasta, keihästä, lisäkypärää ja tikaria, legioonassa
poikanen aranoloinen.
Ei saa mielestään somaa kimulia, kaukana kotona.
Ei auta parku ja valitus. Toratonta eloa taitamatta,
Germania, alati vaatii pikku sotaa. Ja kas, ellei
Hispania kapinoi, himoitsee se Lusitania palasiksi
rajoja laittaa. Pitää sotia siis olla. Piste!
Tämän takia poika vaan ei tietää saa, naapurissa
kikatelleen neitosen, esille aattona asettuvan. Oli kai
varastaa saattanut, siivotessaan uutta taloa Tituksen.
Nahoissapa tuta saa siitä kiitoksen. Ojennusta saa toki
raipalla. Kutsuu illalla Colosseum.
63

.Uskomaton estradi! Meteli korvia huumaava. Taivasta
hipova, iso katsomo täynnä kansalaisia. Miltei tuhannella
tulivalosoihtusella valaistu mikä-mikä-maa. Eli tiikereitä,
tappavia kuristajakyitä, tallaajanorsuja huutavia, ja
haikalojakin allasosiossa. Ja seas’ sen kaiken oivasti
humalluttavan outouden, elämästään taistelevi sisukkaat
sankarit.
Upeasti, paitaa vailla, gladiaattorit seisoo siel’ eessä
petojen…ainakin aluksi. Rapisevi komeus puhinassa
kuumassa, kuule, monella. Naamaa vailla, peiliä joutavana
kai pitää saa..
Kamalaksi lopuksi, tuo Nero, jo peukaloa tanakkaa alas
taivuttavi. Areenaa siksi hurraakohina ja huuto jo kiehuttaa!
64

.
Tästä käy tää sakki kapeata ’itineraa’ kotio. Hoilaus aika kaukaa jo kuuluu. Porta
Asinariasta menevät. Ne ohi uutukaisen obeliskin siis astuvat. Talossa luksus tason,
eli Oktavian salamajassa, katettu lie hieman suupalaa.
Ovinupit ynnä kaiteet oli kullasta. Muu sisustuksellinen harmonia oli toki
marmorista. Ja oli kait hopeata astiastokin. Seinillä solisi eräpuro kristallinen. Oli
lautasilla villisikaa, luumuvasikkaa, kanaa ja jänistä. Pikku patsaasta valuupi liemi
kalan ylle. Ja rastaita saa vaikka pesässään istuvana, mutta liekityksellä siis kuumaksi
saatettuna.
Makaa vaakatasossa, leivoksia suussa, kuulu paksukainen. Utopius alati ottaa
viinimukilla sammiosta kaksi napakkaa annosta. Hihittääpi, röyhtäisee ja sanoo
Lukianokselle: ” Eno kuule, mitä tuumasit sa, kun se raippaa kovasti saanut alhainen
nainen noussut ei, vaan oli onneton ees’ tiikerien, alastonna, vailla voimaa? ”
” Nauru siitä pääsi. Tosiaan, oivaa raatelemishupia, vai mitä? ”
” Totta päästelet. Se oli kaunista, kautta Vestan! Naurakaamme siis, hah ha ha haa! ”
Kaukana, takana vuorien, nauru kuuluupi nokasta vilua ennustavan erakkokorpin.
Orpona legioonalainen naapuripoika vaistoaa musertavan tuskan. Ei siksi estää saata
pisaroita kauniita putoamasta.
***
65

.
Rakentaa Roomaa valmihiksi ei saata pika-ajassa, mutta
hajottaminen, ei pikaisesti toki sekään etene.
Vei vuosia satoja alasajo siellä. Hegemonia-aseman ulosottona
kuihtumista moni pitää. Salaa vaanii perikato rutossa, barbaarien
iskuissa ynnä kaaokseen ajautuneessa sosiaalisessa hajaannustilassa.
Keisarimandaattiakin oli ivaava se, että siitä tuli huutokauppavitsi.
Kohtapa kaksikin oli keisaria alamaisilla vaivana.
Idässä, tästä lähin, uusi keskus aikoopi esittää pääpaikkaa. Kristityt
iloitsi. Nimittäin itä takaa reilummat olot etsiä hengistyneitä
salaisuuksia. Ja luostaria nousikin sinne tänne. Lännen asema sen
takia laski. Raja Bysantin ajalle oli ohitettu.
Mikä karu suutelo, tämä riita, toki oli Roomalle. Vallasta piti nyt ote
päästää. Pikku kyläksi taantuuko vailla keisaria? No, ei sentään. Sillä
itämailla majailevanakin, uusi keisari aavistaa sen yhä kuuluvan
isoon kokonaisuuteen. Emo, koko sivistyneen eilisen.
67

.
No, on asialla hienolla, kuulu Justinianus I. Kaunistaa ja suurentaa maata
rakennuksin. Auttaa toki Roomaa karkottamaan alueella pesineet haaskat, ynnä
koettaa suojella latinaakin, ottamalla lakikokoelmasta elämän mittaisen urakan.
Oli kyllä välillä pikku riitaakin naapuruksilla kallehilla. Mutta lienee Roomalla tässä
etuna, että siellä tönöttää piispan isolla pallilla ’pääpiispa’. Nimitystä käyttää
’paavin’, oikeutetusti. Samalla asemapaikalla apostoli Pietari aikanaan alkoi
saarnata nääs.
Keisari ei paavia voi hallita, mikä koituukin oivaksi aseeksi ”Italian” etuja
painotettaessa. Ravenna tosin otti osan ”Italian” talous- tahi hallinnonalasta
harteilleen. Ei tämä juuri lisää sitä tasaisuutta hektisillä seutuvaisilla. Saapuu
kaukaa goottikansat. On aseina jouset, oivia ratsumiehet. Ei laita vastaan ”Italia”.
Alistuupi vieraalle heimolle. Sellaista sattuu.
Sai nuo Germaanit esisakkina toimia. Takana Tonavan, otti muutama muu kansa
laillaan, uusista tuulista mallia. Vaeltamaan innostuupi saksit, alemaanit sekä
vandaalit. Lie mukana hunnilaumaa tahi piktiäkin. Oli slaavia ja muita itäisiä
porukoita.
Päätteeksi on ilonamme jo Böömi, Sussex, Essex, aito Saksimaa ja avaarien alue.
Koko listaa sovi ei tässä toki luetella. Käsitämme hälinän ennestään enenevän.
Isojako päällä! 68

.
Mutta kuhisi Ranskan aluekin. Eli sinne taasen asettuu merovingit. Sukulaisia
ne paapoo ja maata jakaa. Vielä älä, sie, itke feodalistihuumamme
nousemista. Sillä yhä kaikki oli sekaista ja palasina vallan. Oli tilausta reilulle,
voimakkaalle paavityypille.
Vailla teologi Gregoriusta, moni apatiaan olisi ajautunut. Sairaita avittaa,
pitää suosiossa kirkon oman taitehen, ja kovasti laajentaa jo
Benediktiiniluostaria. Nostaa piispan asemaa joka puolella. Koetaan asiasta
saatavan iloa pakanamaissa. Kuuluu ”Suuri” –lisänimi tälle miehelle. Amen!
Tosin osa taitaa tuumia tuosta, jopa liikaa valtaa saa, ne piispan alamaiset
ynnä kauniit luostariaattehet. Ainakin oli talousasiat upeasti pojilla hallussa.
Nousee kupolia koristeellista ja mosaiikilla silattua huumaavaa lattiaa ja
sakastia. Kohosi basiliskia mittavaa. Kimallus kimallusta peittää. ” Ne rypee
kultakasoissa pappiloissa ”, päättää joku sanoa puolella suulla.
Ikoneja vaatiipi Maria-neitsyt. Itsekin oli kuvassa kyllä välillä, se ’tukkaisa
poika’. Viriipi tuosta riita, eli skisma.
69

.
Sanasotaa riitti synodien aikana esim. sellaisesta, kumman olemus
olisi puhtaammasta valosta – isän tahi pojan. Eli oli sekin asia toraa
nostamassa, kuuluuko rukoilla kuvan esittämää sielukasta
nuorukaista, tai pelastaako itse kuva sellaisenaan.
Ikonoklasmitaisto repi sitten itäpuolta tosi huolella.
Kreikkalaiskatolinen aate erkani ulos tästä kivasta laulusta. Oma satu
meitä kiinnostaa vainen.
No, oli ’säteilevä kehä’ hiipumassa keisaria esittävissä puukuvissa.
Rapissut oli suosio kaikilla tavoilla. Paha juttu, sillä kuumensi Islam
ikiaikaisia patoutumia alati. Kaapata koettaa se Andalusian alueita
liikaa. Kaarle Suuri silloin ottaa komennon.
Ei vertaistaan nopsasti kyllä voi mielehen tulla. Katso kirkon upeaa
pelastajaa. Katso takapajulamme itsetunnon ojentajaa ja tuon ajan
idolia. Italiasta Saksaan asti samaa maata ja rahaa. Jaajuu, kyllä vain:
Ranskakin oli alamaisenaan.
Asetti kruunua vielä, päähän ’Iso-Kallen’, itse Paavi Leo. Ja niin oli,
keisari aito, ratsastava taas ilonamme.
70

.
Tovin onnea kestääpi tuota vaan. Ei riitä pesueelleen
istumapaikkoja ’isolla pallilla’. Pikku palasiksi palaa isoisän iso,
testamentillisesti kaiketi vaativa, rajariita.
Jouduttiin taas oman onnehen takomista joka tuvassa
kunnioittamaan. Ei saattanut tukeutua veton-omaisesti enää
samaan esivallan edustajaan. Eli keisaria enää näkynyt ei.
Pääsi näin, uusi taho, leikkimään eliittiä. Vallassa mellasti pikku
paronia. Kai moni kreiviksi, isoksikin, ajalla Kaarlen, noussut oli.
Kitke feodalistihapatuksia toki mikään ei enää.
Ja niin, aatelin aika oli tullut. Olla kaunis. Olla pelotonna, kun
nujakkaa pukkaisi.
Ritarimiehelle ojennettu maata oli, kiitoksena ratsumiehen
asettamisesta sotilaaksi. Toki maasta sai piispanakin omat
osuutensa kuitata. Jopa apotti hieman innostunut saada saattoi
etuja hyviä.
Heti muuttuupi privileegio tämä, toki sukuomaisuuden
omaiseksi. No, sepä tietää säätyjen orastaavaa nousemista. Sillä
tätä maata ne lainasi maajusseille itse taasen. Oli toki vasalleja
alamaiset autuaat.
71

.
Sai kaikki, mitä pyysivät. Ne laiskat aatelikaartilaiset edustaa rahaa. Ja
tolloväkihän edustaa raatajaa. Ja raataja on aina raataja. Mutta halusivat ne
ollakin. Oli toki suojan alla herraa kuuliaisesti niiaava rehti pari.
Isostakin asiasta, muuten, oli kyse. Katalaa meno, kas, saattoi olla. Ja muuten
olikin.
Uksella koputteli vieraita kaukaisia. Viikinki-häjyläiset anasti, raiskasi, ja lapsia
suuhun ahneina kai popsi. Laittoi taloja palamaan, nauru huulillaan. Oli
kauhua koko elämä, tullessa kylään isojen karpaasien.
Etsi Ameriikat, Aasiat tai lähimaat. Sotaa ja rahaa (ja naisia) halusivat. Aina
kuuluu Thorille laulua laulavan, aasoja ja Odinia kiroilevan. Elämäniloisina
kaatavat olutta. Valhallaan astuvat aikanaan.
Ei sellaista rajattomasti kukaan ole kestävä. Kiinni piikki oli pojilla. Saagaa siitä
veisata saapi.
Oli muitakin ajattomia vihollisia. No, unkarilaiset tai mauri-paholaiset aluksi
tulla voi mielehen.
Oli kai maa menossa liki hiitehen. Tuulisilla mailla, ristipuita piru soitti. Ovella
oli millenium. Antakaa tulla! Taivasko alas asti putoopi?
***
72

.
Heleässä aattotuulessa huojuvassa kaukametsässä, reteesti eteni
nuorimies tutunoloinen.
Uupuneena päättääpi tämä hypätä jonnekin uinumaan. Astuu tieltä,
siitä tammikon alle. Hamuten taivasta, alaoksilta kiipesi Robin.
Oli kuulussa huppupuserossa liki tavoittamattomissa katseen. Oksat
arasti väisti puukiipijää tätä.
Mies asettui tammen yläkehtoon. Avaa lannelaukun, ottaa siivut
savukanasta ja maalaisleipää reilua. Vielä pienelle leilille huulet
asettaa. Sitten ojenteleiksee, sujahtaapi viittansa alle, ja etsii syvästä
sinestä syttyviä hajanaisia tähtiä.
Jo saapuupi Otava, Kassiopeia, Nuoli, Perseus, Oinas, Ajomiehen iso
Capella, Joutsen, Kauris ynnä Kettu. Pian ylle hiipiipi Kruunu, Kalat,
Rapu, suuri Orion asennossa komeassa, ja pieni Lyyra, niin upeana soi
se mukana sinfonian eloisan. Unettavaa, unettavaa, unet…
Koisaapi mies alla taivaan. Avaruuksien taruissa pääsi uinumaan. Oli
ikivapaa sielu, tuolla pojalla vielä silloin. Ei pöllö puusta samasta,
huhuilemallakaan, saa tätä heräämään.
74

.
Aamulla tipujen iloisuuteen aukaista mielen saa. Tallaa varoen somaa,
kasteista niittyä kaunisääniselle puropahaselle. Pesu pikakelattuna, ja avot,
ei elämän iloa voi hillitä millään.
Enää pikku taival uumenissa metsäreitin. Oottaa toveri oiva, suojassa
kallioisen kanervikon. Vislaa Puna-Ville heti nopsakkaasti. Pian oli kaveria
komeata kaksi. Robinille Puna-Ville ojentaa simaa ja silavaa, suussa sulavaa.
Jokisillan tavoittavat toverimme. Rannassa kumma näky oottaa. Sillan
itäpäässä reteä, kamalan iso aikamies seisoo.
Siksi heti sota siitä syntyy, kumman ekana olisi oikeus aika kaitaa lautaa
käyttää. Päättää miehet ottaa siitä selon, askeltaen sille samanaikaisesti
ynnä kolistellen isoilla seiväsiskimillä
Koliseepi lujat aisapuut. Saa tosissaan olla kovaa puuta pollakin, ellei
tiputetuksi aikomassa ole. Muksiipi, tuo iso jätti, eräitä tanakoita
pommikalautuksia. Ja siksi putosi sillalta, Puna-Villen iloksi, Robin. Oli taisto
ohi.
Litisevänä hiipii purosta komea poju. Pää humisee sillä tovin. ” Ho, ho, ho,
hoo! Hupia, näin erinomaista, monastipa en saa”, toteaa tämä nalle: ” Sa
kuka olet, ynnä miksi olet sa joessa? Ho, ho, hoo! ”
75

.
Jo nauru maittavi kaikille. Liittyy Pikku-John iloisesti oivaa asiaa
ajavaan sissisakkihin.
Oli aika kovaa tosiaan. Oli sissiporukalle tilausta. Raastoi
normannit saksikansaa, raakalaisten aitojen lailla. Veroja kiskoo, ja
kovasti kansalaisille määrää monia lisäkuristuksia. Palamaan
laittaa ne taloja. Ja naisia tukasta repii, pakottaen ne olemaan
alasti allaan. Alistumista näkyy ruumiskasoissa palavissa.
Kaipaa maa paluuta majesteetin. Ajautui, ankarien aikojen alla,
sotaan Allahia vastahan. Itämaille seilasi Rikhard.
Duket ynnä kamala veli kunkun omikseen ottaa sanavallan. Asua,
Juhana, vielä saa linnassa kyllä. Vaan enää tovin, ellei huomaa
sissikapinaa, mikä kansalaisia liikaa jo kai puhuttaa. Täten ajat
tukalammat oli Nottinghamissa.
Kuuluu kohinaa samaa linnasta, missä reippahasti pakkaa masua
Juhana, piispa, nipottaja-Gisborne ja tuttu seriffi-rukka.. Ja
mukanahan oli sivussa kaunis neiti Marian. Ei kiinnosta puhe
muuten neitoa, paitsi Robinia pakko pikkasen on salaa tuumata.
76

.
Robinin nauru kiiri kaukana saloilla. Kisailua, painia, palloa ja jousella
vakavaa mittelyä tämäkin aamu lie.
Rannassa joen, koisiipi Veli-Tukeva. Päätyy pojat samoille apajille.
Naurattaapi, kalastaja, nukahtamaan ehtinyt. Taimen ottaa samassa
kitaansa kohtalokasta namupalaa. Tammukan arasti siirsi Robin oivan
unimatin, autuaana kohoilevalle, alavatsalle.
Äkkiä herää mies! Iso kummastus on oudosta kalasta massulla. ”Taivaastako
putosi tuo?”
” Ha, ha, ha, haa! Mikä näky! Naamas’ oli kuni kaivokiulu.”
Kihisi sappi narratulla. Vaan alussa hupi vasta oli.
” Nouse, pyhä mies. Sa kanna minua selässä reippahasti. Päästä, veli-kulta,
toiselle puolelle, sukkia vetehen laittamatta, ma mielin.”
Astuupi puroa tanakka pappi huppupää. Sanaa sanomatta. Mutta selästään
nakkaa kiusaajansa. LÄTS ynnä muutama LOISKIS! Ottaa salamana, se, heti
miekkansa. Käypi ähisten ylle Hoodiksi nimetyn. On eessä kiivas taistelu.
77

.
Taitavasti miekkamiehet iskevi niin, että vesi loiskuu. Mutta
veli osaa paremmin. Nauru hyytyy huuloksilta Robinin.
” Nouse pöllö poika. Vie selässäs’ isäsi maalle hietaiselle.
Lailla ratsun, ne jouhesikin olla taitaa jo kammattu!”,
naurattaa hauska pappi.
” He, he, ho, ho. Kuules isä. Sä mittelet lailla
mestarimiehen, olet saksi, ja lisäksi olla taidat saarnaaja.
Vanno kuuluvasi sakkihimme, niin ojennamme sulle kissan
ajat, oivaa ruokaa ja olutta saavikaupalla.”
Niin saa paikan oiva isä.
” Kai paikkoja oli kaksi”, manaa Pikku-John isoa ja paksua
Veli-Tukevaa. Hauska nauru kaikaa taas alla tammien.
78

.
Haalittava lisää pikkurahaa taas olisi. Osuu seutuvaisille mainiosti
verorahalaatikot. Niitä suojaa sotamiehistö paras. Takana tulla
ratsastavi korkeata saattajaa: Sir Guy sekä se kaita piispa, nätti Marian-
neito ja isomasu-seriffi.
Robin osaa käyttää päätä. Miehet salaa saa kavuta puitten oksille. Isoja
liaaniratoja on asetettu sinne. Suojaa saa vetämällä tekopensaita muka
tielle. No niin, saa tulla! Nuolia sataa.
Tippuu lauma miehiä, joutavatasoisia, ratsailta saman aikaisesti.
Taivaasta, kuin aaveita ja murhaajia ripeänä hypähtää niskahan.
Taisto on ohi heti. Ehtikö tajuta, koko hujahtavata asiata, rautapaidat
nuo. Ja Gisborne, katala piispa, neiti Marian ynnä kuulu seriffi
raahataan ihanasti katetulle kestimispöytäselle.
Sata paikkaa kelotammen oheen on asetettu. Ja täynnä kiehuvaa,
sulavaa ja tirisevää, se pöytä hyvä, sitten olikin.
Uunipatasikaa ja reittä sinappihauteessa. Kanaa paistumassa vartaassa.
Rapeita paloja villisiasta, ja isot lammassiivut. Saa teeripiirasta,
villitaimenta ja muuta riistaa. Ja välillä saa savukuumennuksella
tiristetyn emäpeuran takakoipia. Lisäksi omenoita, punaista
mesimarjaa ja vattuja. Ja pala painua saa alas oluella kuohuvaisella.
Luuhuilu ja haaveileva luuttu tahtijalat saa hakkaamaan. 79

.
Oli onnekasta nyt seurata illastajain aitotunnelmaista
iloa. Marianilla hymy liki pian on. Tosin ei vilauta sitä,
tämä neito, toki ryöväreille. Mutta heti suostuu, kun
aatoksistansa kaksin haastella sivussa halusi Robin.
Alla kuun ovat istumassa. Katsoo neito saksimiestä
reilua. Hullu huppupää piti puolia sairaitten, isien,
äitien ynnä kotia vailla ulos ajasta valuneitten. Osaa
pelastaa, lapsosten orpojen,tuhotuksi oletetut elämät.
Ei tätä hassulaista taida, rakastamatta, kyllä voida olla.
Komeakin naamasta niin.
Ajatuksia samoja tuumi poika. Kaunis oli niin, neiti
Marian. Normanniksi vallan uskomaton. Ei hillitä saata,
Robin, ajatuksia suukosta. Koettaa sulavasti palautua
viileäksi. Takas’ saattaa siksi heti sievästi Marianin,
ottamatta pusua väkisin.
80

.
Nousipa sauhua sakeaa linnasta nyt. Seutukunnan isoimmat
tollot yritti keksiä tietä päättää pelleily saksikiusaajan ikuisena
maalina.
” Maalina! Siinä se!”, keksii tuo raju seriffi. ” Reilulla kisalla
saamme ansalaukaisimen oikeasti parahtamaan. Asetetaan
avoimesti esille kutsu kisailla mestaruudesta.” ” Mikä
mestaruus?”, innostuu sir Guy myhäillen. ” No, jousella
nakuttamisen taitaa tuo paha rienaajamme. Siis etsiä
jousimestaria kai pitää.”
” Ho, ho, hoo! Et olekaan ihan ajopuista sahapurua. Neiti Marian
saapi ojentaa mitalit.” ” Hei! Ansa laueta voi, totta tosiaan”,
hihittää piispa.
Nyt seisoo sakeana kansalaista niityllä. Vallihauta solisee sivussa.
Muurilla kojuja huojuu. Tuoksuu jo kaalipata, kana ja makkarat.
On aito karnevaalipäivä. Heiluu lippuja joka väreissä.
Piinavat odotusajat saa, hupi, täyttää. Pellet, taikuripojat tai
vallan upeat ammattilausujat, saa ressukat ipanat suita
suurentamaan:” Ooo!” Ja sitten on aika!
81

.
Soittaa ne sata torvea hienoa: ” Opruuut, opruuut, opruuttut, tuutut,
tuuuut!” Aitiossa istuu monta katalaa ketunnaamaa. Jalosukupuuta,
mutta huteraa laatua. Juhanakin ottaa osaa, katsoen, ajautuuko jo
satimeen tämä Robin.
Innostunut, sakea tunnelma nuolimestaruustaiston alussa jo heti on.
Ammutaan aluksi tulosta parasta, ja tiputetaan aina alin ulos.
Aa-tsap, aa-tsup, aa-tsep! Niin ne napaan osuu joka nuoli. Luuttu soi ja
laulu kaikaa.
A-tsum, a-tsem, a-tsium! Taas napa tutisee. “Jousimiehiä!”
“Totta muriset.”
On ammuttu jo viisi tiimaa saavuttaessa loppuotteluun. Avoimella niitulla
oli enää ne kaksi mestaria, kai parasta: Muuan iso, osaava Phillip,
linnanomistaja Arrasista, ja taitava kattila- ja patapaikkaaja, jota kukaan
ei saattanut tuntea. Paitsi Marian! ” Ei voi olla totta…kyllä vaan…ei tuo
voi olla…tai voiko?”
Neiti Marian oli, kuni kissa kuumalla katolla (kuuma oli kissakin). Näki
saman asian oitis äreä sir Guy. Veri kohisee sillä päässä. Muuttuupi
naama samalla iloiseksi: ”Mies, olet satimessa. Hä, hä, hää.” 82

.
Saa kisa ensinnä kokea huipennuksen. Ääneti vartosi iso katsomo.
Taulu pönötti kaukana, toisella sivulla niittua. ” Hyvä sille, ken niin
etäälle hyvästi ees näki”, ähisi suutari. Mutta jousimiehet näki!
Nöpöttääpi nuoli tasan navan uumenissa. Linnanomistaja
tuulettaa jo mielessään. Ei vielä se kannata. Kattila- ja
patapaikkaaja maalia vielä tähtää. Nyt ei voi henkosta
minimaalistakaan, ulos tai sisään, yhtään ottaa.
Siiiuuuh! On tämä jo unta kai. On navassa kaksi nuolta, mutta…
toinen noista, nyt sen aiemman alas asti kahtia kiitänyt!
Se pisti väkimassat super outoa tapahtumaa taivaalliseksi
uskomaan. Alueella kaikuu HURRAA!
Kaunis neiti Marian ojentaa saa mitalin. Astuu Robin eteen
neitosen. Aitiossa vaan on toisia riitaa haastamassa, kuten
etukäteen oli ilonamme aavistaa. Ja se ansa lukituksi tuli.
Voi huppupekka, miksi olla piti ahne? Tiesi vie linnaan. Alimmat
sellit sinulle siivottu rottakellarista taas olla taitaa. Pitää saat
itseäsi syypäänä. Sinne jäät!
83

.
Onneksi olemassa oli naisia. Neiti Marianin oma, vaalea
hovineito Bess, oli majatalon asiakas – samassa, kussa Mylly-
Mikko kai ravasi. Robinia pelastamaan, neiti Marian siis sinne
tiesi mennä.
Tanakka setä, Mylly-Mikko, kuuli salatiestä. Sitäpä juuri vaeltaa
muutama sissi, Pikku-John etunenässä.
Salaa saa linnassa hiipiä tosiaan. Aluksi aivan, otetaan avaimet.
Allapa kait niitten, uinuu seriffi. Rohisee suu. ” Tuu, tuu, lullaa”,
laulaapi Veli-Tukeva.
Pian on, aaveita pari, menossa linnan alaosiin. Uumenissa
kellarien, outo varjokaksikko laahustaa haarniskoissa, koleilla
seinillä ynnä kamalissa kuvissa.
” Kestipäs se iäisyyksiä. Rautapalloa nääs, en enää halua pitää.
Ha, ha!”, Robinia Pikku-Johnin aavemaisuus alkavi naurattaa.
Salaovi - nyt se pian on taas ummistettu. Miehet niityllä
viipottavi kuutamossa kovaa. Pitää vapautta huutaen iloita.
Hihuuu! Avaruus iso ja suvinen tuuli!
Vaan ihana neiti Marian on nyt se uusi uhri. Salaovipetos on
naapurista havaittu. Lavalle narukaulusten, kai Marian nouseva
pian on. Neiti viruu kaiketi alamais’ tornissaan. Auttakaa! 84

.
Robin ei tietää saa kamalasta asiasta. Mutta varastaa juuri lisää. Paikalle
osuu jo rikas apotti.
Hauska mies ojentaa massin alkamatta torailla. Robin ottaa apotin istumaan
aattoa ja kertoo itse kaiken aavistamatta, kuka apotti innokas on
tosiasiallisesti.
Itse majesteetti palannut salaa oli. Ristipistoreissaaja, eli Rikhard, Donauta
seilasi Seinelle ynnä kanaalille isolle saakka. Nyt seisoo sitten ees’
epattojen, normannien takaa-ajamien.
Oikea majesteetti ottaa hupun naamaltaan. Ikipyhää havinaa jopa kuuluu
tammivanhusten alla. Ja sissit alas asettuvi. Kunniata kokea he, tokko, saapi
sellaista muuten enää. ”Riku” tietää nämä miehet omikseen. Näitten aitojen
alamaisten ees’ ollessaan, iholla kanaliha tutajaa.
” Riittää. Nouse saksi. Kiitos sulle kuuluupi kaikesta. Mies, olet paroni, et
enää sissi.” Tästä kuuluu hurraa kaikille: ” Hurraa!”
Kaukaa linnasta, hovineito Bess, uutisia tuo. Jo ravaa saksimiehet, kera
majesteetin, estämään epäreilua narukiikutusta.
Menossa linnassa kumma on episodi. Bileitä taitaa viettää ne. Jo kaatamassa
kai lie ’hallitusta’ vallan. Eli ensinnä katua, Juhana, saa suuresti.
Kruunua mieli anastaa, mutta heittääpi Rikhard dorkamiehen ulos
aateliudesta ja saarimaasta, rajoille kaukaisille. 85

.
Sitten olla taitaa vuoro tuon Gisbornen. Ääneti mies eteni kohti
tornia. Jo juoksi Robin ottaamaan mittaa ’muka-miehestä’.
Reiluapa olisi miekkamittelöllä neiti Marian itselle rakkaaksi
kaapata sankarimaisesti.
Klaketi klak ja kliketi klik ynnä koketi klok! Oli kai kavuttava
muutama askel, sitten taas koitos etenee tuimana:
O-klap, o-klep, o-klipeti klop!
Taistoa Robin alkaa hallita. Kuusi oli kumossa lautapöytää ja
alas tullut iso kuvastin.
Asettaa aseen Gisbornen kaulaa pikkasen alakautta
kahisuttelemaan. Ei tapa, vaikka pitäisi. Opettaa vain ’anteeksi’
–sanan autuuden.
Ei voi oottaa enää toviakaan. Astuupi torniin. Avaa lukitun
uksen. Unessa hennoimmassa, kaunis neiti Marian on.
Naista katsovi pieluksien uumenissa. Painaa viehkoisille huulille
huulet. Neiti Marianilla suu kuumenee,
ja jo syttyy tähtiä taivahalla.
*** 86

.
Genovan omistama laiva soutamalla Messinan isoa satamaa lähestyypi, vuotena 1347.
On itämaista tulossa, kauppaväylän oivan, uusia tavaroita kai mukanaan. Ilo kiirii
kautta sataman. Apeat ajat saa hieman eloa. Pikkupennut, nokinaamat, nauru suussa,
alas salamana ravaa. Kailotus kujilla saa muut innostumaan. Oli aikaa viime laivasta
tosiaan. Astuu tinuri, pappi, kuppari ja lääkärikin laivoille katsomaan ihanuuksia ja
uutuuksia ja tavaraa tavanomaista suolasta hunajaan.
Oli oudon elotonna kaino meri. ” Ikävää lie tulossa”, muurarimestari akalleen sanoo. Ja
tiesipä laastileipuri, totta tosiaan, asiaa puhella. Kauhua, se laiva, ruumassaan
ahtaassa oli tuova. Sata lemuavaa, elävää ruumista. Ja soutajiakaan ei raikkahiksi
saattanut sanoa. Muutama soutajista jopa jo haamuna olla taitaa. Eli kylään isännäksi
oli vieras katala saatu: musta surma, rutto!
Piru ja Luoja shakkia pelasi, kamalaa, tuolloin. Ei silloin ole enää toki suojassa kukaan.
Oli tenava, kuumetta poteva, pakko kodista ajaa. Ja äitejä kärsiviä, piti kieltää pienoisia
lapsia tapaamasta. Raakaa painajaista! Makaa lika-ojassa kuolevaa naista, lasta ja
miestä.
Mätäneepi kasoissa puoli maanosaa. Koettaa muutama nunna hyysätä heitä, mutta
kuolee, ne, mukana muitten. Sinne tänne nousee kokkoa suurta, joissa palaa sieluja,
pirun ahneen ottamia. Sillä tyypillä menikin aika kovaa. Pian oli nimittäin, ees’ toivo
rakkaudesta, kuni ehtyvä kaivo taikka joku suuri kulissi. 88

.
Englannin uusi uho, haaveissa, sulauttaisi Ranskan itseensä.
Reilu sata vuotta sotaa siitä sitten olikin onneksemme tulossa.
Kaukana oli ajat isiemme. Enää ei, sotaa, kutsua moraaliltaan
ihanteelliseksi saata millään. Eli sille naurua niskahan tulla kai
voisi, ritaria ken esittää päättää. Päättyypi miekkamiehen
aikakausi sotapuolella. Ruuti. Ruuti se puhua saapi nyt. Sille
kai kukaan ei vastahan inise.
Hauskaa silti olla taisi, sillä sotia - niitä meillä toki riittää. Jopa
vaikka sisällä maan rajojen sotaa pelata sai. Ruusujen sotaa
pitää saa mallina.
Sähiseepi Böömissä hussilaissota. Ja janitsaarit sai mainetta
ottomaani-taistossa, missä paukahtavi kanuuna! Pommitus-
aikakausikin oli siis tullut. Eli hyvästi, oi humaanius!
Ohittakaamme siis sota-asiat. Niistä paha mieli tulee.
89

.
Kokonaan ei päästä kyllä vielä käsiksi onneen olemalla kukkahattutätien
asialla.
Halla satoja vie. Nälässä meitä piti lisäksi vähentyvä vapaa maa.
Sosiaalista kiehumista monella lailla pääsi ulos. Tosin oli kaupungeissa
pian nousukausi, sillä ne saa suurentua huumaavaa haipakkaa.
Mutta monipa jääpi maalle, siipien alle paronien, osa kartanoon.
Aherruksella kreiviä pääsee tukemaan. Alamaisia nämä rikkahat suojaa.
Sellaisena aikana kiittää, siitä suojasta, saa luojaa tosiaan.
Alustalaiset taasen auttavi omaa herraa. Ajaa karjaa tai kaataa metsää.
Niittää, naputtaa ja rakentaa. Saa maata ikiomaa – lainaksi. Nousee
talokin oma. Jo kohenee mieli aika lailla.
Rahaa ja varakkuutta kerääntyypi isoille aatelisille sukujäteille. Se, mi
ennen oli kylän, olla taitaa kohta jo privaattia.
Laittaa rahaa, moni, vaikka rauta-alalle tai kutomoihin. Uusia tienaamis-
aloja tavanomaisillakin alamaisilla siis oli. Aito duunari saattoi kutojatar
olla. Tai muurarimies. Ammattialat asettuu killoiksi. Homma kivasti
eteni. Kauppa laajenee.
90

.
Laivoillekin oli isoa mesenaattia tulossa. Jo riittääpi osakkaita karaveli-
laivastoille. Sellainen uusi riskinotto vaatii isot takuut tahi lainakorot.
Leikkirahastahan ei liene kyse.
Kas, nous’ pankit uutena asiana Italiassa. Ahneus astuu peliin. Ollapa
saattoi kourassa raamattu, mutta tilikirjaapa katse hakea taitaa.
Samaan aikaan ’aikaa’ kesyttääpi muutama mies. Ne kelloa,
mekaanista, meille koettaapi keksiä. Meil’ siis oli nyt seurana aika ja
raha. Puuttuupi enää se mahahaava.
Ah, oli toki muutakin: Nautittavaa taidetta ja ne etevät
sivistysyliopistot. Sekä nenää hivelevä keimailu uteloittavissa, uusissa
teoksissa, runoissa tai romaaneissa. Katsokaa kaunista huumaa. Sillä
pääsee tässä renessanssi nyt irti!
Mi Donatellon esittämänä patsas olisi, se Danten aatoksissa olisi
sanataidetta. Kolmas saattaa maalata Mona Lisaa. Kuvia tai
rakennuksia, maalauksia ja tieteitä. Reilua kapitalistipeliä tahi viatonta
humanistirakkautta. Kahleista ahtaista pääsimme. Etsiä jotakin uutta
halusimme taas.
Toki antiikin aika kajastavi renessanssista monilla tavoilla, mutta
hallitusti. Korkeata opetusta, retoriikasta runoutehen, oli saatavilla
Sorbonnesta Prahaan. 91

.
Oli Italiassa, kaupan isoimmat edistäjät, sivistystäkin ajamassa. Muutamia sukuja
kumarruksella kiittää pitää. Sillä mesenaatti taitehelle tai tieteelle kaukana
Milanossa, loi laatua ajatteluhun aina muuallakin. Omista taideholhokeista
muovautuupi vallan upeita idoleita. Kellekään ei tule mielehen olla tippaakaan
ujo neroutemme loisteessa. Imonen oli kaiken mitta!
Monet asiat etenee maasta toiseen kaiketi sukkelasti. Poissapa oli kestoapeutta
valava ’suuri lama’. Habsburgeilla ote vallasta laajenee joka puolelle. Siksi, välillä
ainakin, unionia pukkaa Ruotsi-Tanskan aseman avittamiseksi. Opitaan ah, niin
etevää hovielämää. Ja saapuu pariisilaista, muuttuvaa muotia tänne.
Itämeren aluekin astuu kuvaan. Avaa Hansa-laivat tietä monilla tavoilla. Tavat
ynnä kauppa löytää Turusta asemapaikan ihanan. Uusia taitoja saapuupi
Saksasta. Painotaito toi aapisia tai raamattuja, ja aatoksista kerettien otetaan
oppi.
Kuuluupi huolta jo tilasta kirkon. Uutisia kiiri kaukaa etelästä. Kuulemma riitaa
jopa. Kestääpi skisma ne sata vuotta. Joutuu paavi Avignonissa kököttämään.
Asettuupi Roomaan ihan oma paavi. Kaksi näitä ’hiippareita’ samaan aikaan oli
siis. No kokousti, kirkon itse koolle kutsumana, piispat isot asiasta. Ja sopu tuli.
Vaan oli tulossa muuta kiusaa.
92

.
Jan Hus teloittaa piti, sillä se vaati kirkon omaisuuksia alas ajettavaksi.
Alennustilassa kuulemma oli oppikin epäsiisti. Vainomieli vahvisti kirkon
isojakoa. Tuli vielä monta protestin esitääjää: Morea ja päätähti Lutheria.
Monille majesteeteistamme oli ilo kaapia kolikoita paksuilta piispan epatoilta,
ja luostarien isoista maista maallistaa siivuja reiluja. Hyvä syy kavuta kiitämällä
hallitusasemaan. Oli suosio taattu, muka puhdistajana uskon.
Isku katolisen siiven oli tulossa. Keretin asema etelässä vetää naaman
alakulosta totiseksi.
Esipuhujat opin oudon oli kuumissaan. Alapuolella monesti rätisi nuotio.
Hiipuvaa savua siitä taivahalle nousi. Mitä tuumata siitä se Jumala taisi?
Pian kuria kovaa pitää saa Loyola ja jesuiittasotilaansa nuo. ’Luja pyhyys’ ynnä
’kova usko’ kyllä vaalintaa vaatikin, sillä taivaasta ja maasta oli pian tulossa
kovin uusia tietoja, rienaavia.
Tieteellisesti liki kiistattomissa tosiasioissa kiusallisena todistajana oli Tyko
Brahe tai Kopernikus. Avaruuksia ne tiirasi. Keksi, ettei maa ole kaiken napa.
Luo planeettakartat. Osaa tähtimatosta kaikki olennaisimmat ulottuvuudet
ajatella. Nukahtaessa, kohinassa kaukaisessa, heitä saan ihailla.
93

.
Galileo, hiipiä taidan unessani tornissa Pisan.
Alan alas tiputella höyheniä ja kiviä, ja aikaa mittaan.
Toivo rinnassa katsokaamme taivaalle salaisella suurennoslinssillä.
Sanatonna vaistoan elämäni näkyä, mä, tässä todistavani.
Noita kuita Jupiter esitteleepi
koko planeettamme asukkaille ensi kertaa.
Sitten on ne Saturnusta viivoittavat kehät.
Ne miksi olemassa lie?
Huumaa lumotut sumut.
Uusia tähtiä täynnä kaikki oli nekin.
Upea, painoton tunne päässä suhiseepi.
Liidän imussa tähtivirtausten.
Nuku en enää, olen aivan elossa.
Bereniken kauniita laineita seilaan.
Seulasten ohi, kuni kuuma luoti, syöksyn.
Nähtävää joka puolella valomerta on.
94

.
Ajaton avaruustuuli viilentää päätäni,
kiivaasti kohisevaa.
Kuun säteitten kainoilla kiskoilla,
kiipeän isolle kivelle istumaan.
On allani maapallo sininen.
Oiva kiviratsuni sujahtaapi,
meteoriitiksi naamioituneena,
pimeällä taivahalla.
Toivo rakkautta, neitoni, toivo!
Rakkauttasi, kaunista, saa vielä ma en.
Innoissani liisin ajassa kai takaperitse.
Sinusta ma ohi, aamuöisenä tähtivalona, hujahdin.
Oli sata vuotta taas ihoosi taivallusta.
Putosin aallokkoon.
Oli vuosi 1492 .
***
95

.
Karavelien natinaa. Vanteissa, knaapiloissa ynnä kokkapuussa kireitä
mutinoita. Keulaa keinuttavi aallot, illan isoimmat. Ne jo hartaasti
pitenee ja unettavana kohisee. Vaahtoavana suutelee, meri, valoa
pakenevaa.
Aattotuuli nousee. Ja viimeiset saattajat, suulat, liitää syysillan
autuudessa. Kauniita lintuja, hienoja ja majesteetillisia.
Kannella tukku köysiä ja lyhtyjä. Hyvä veto purjeissa. Kitisvevi raakapuu.
Tuoksuu terva, ja suola tukkaa takuttaa. Sellaista ma kaipaan aina.
Nimeni on Kolumbus. Olen amiraali laivastoni piskuisen. Alaisuuteeni
kuuluupi nuo Pinta, Nina ja Santa (eli pyhä) Maria. Aikomus oli uusi,
nopea tie vesitse, lännen aavojen kautta, Aasiaan avata. Kaiketi peräti
Intian ikiaikaisille makuapajille, keula tussahtaen, iloisesti ”kariutua”
saisimme.
Taitettu peistä, siellä täällä, maapallon isoudesta oli tosin. Itse tiesin
alusta asti saavuttavamme itämaat siis nopsasti. Kasattava rahaa enää
sitten oli. Kaikista mieluiten taustalleni asettuu tilipussillaan ihana
Isabella, Kastilian äiti.
Nyt siis olen avoulapalla. Elämäni, lailla alustemme, liitää jo plaanissa.
Huutaa mieleni minun ilosta.
97

.
Mutta hillitä pitää. Sillä muutama miehistä pelosta mutisee: ” Saatamme jopa
lipua ulos ajasta tai merestä, rajalla viimeisellä! ”
Sietää he saavat suolattuja hajukaloja ja vetistä, pahaa viinimehua. Ja
valittamatta, joka päivähän, he vaan aherrusta raakaa, miestä
raastavaa,saavat osalleen. Taikausko kaikkia miehiä jäytääpi. Ja laidasta
laitahan oli enteitä seilaamisemme tukkeeksi asetettu.
Meni alussa heti peräsin oivasta Pintasta. Toki me Palokseen emme enää
palaa, vaan telakalle Kanarian oli seilattava.
Las Palmasissa paikattavana Pinta viivähtää. Päätin itse kyllä vilaista muita
saaria. Erään omistaa neito Beatriz. Annoin aikaani tälle himoittavalle naiselle
aika lailla.
Sitten oli kaappareita saarien uumenissa. Taisivat olla, kiusaajat nuo,
naapurista vaan. Sillä moni maa koetti estää pääsyäni Aasiaan.
No, joutuupi taas taival. Tosin alemman mitan aina lokikirjaani kuitata
kajuutassani tajusin, ettei miehet olisi liikaa isoa etäisyyttä sysimielin
ajatelleet.
Tovin tuulta vartoilla kellumalla piti. Sitten nousi pasaati, tuo alati humiseva
tuuli. Nousimme liki lentoon.
98

.
Aamut oli seesteistä, painotonta hunajaa. Sellaista, jota suo ihana
Andalusian huhtikuu. Vain uupuu satakieli.
Yhtenä haamumaisena tovina oli tuuli poissa, mutta hiipi sumu
karavelien ylle horisontista. Neula suunnanasetus-aparaatissa aloitti
kapinan oudon. Taisi riivattuna olla koko meri, sillä pinnassa kelluupi
ruohoa tukkukaupalla.
Ruorimiehet taitaa tutista. Muka manalaan olisimme astumassa.
Kamalaa soopaa toki, mutta heitä ma tukea halusin. Isällisesti muuta
touhua keksin.
Eikä mene toviakaan, niin ottaa tuuli purjeista taas mittaa, ja sumu
katoaa. Ja mikä kaunis, suvinen aamu siitä repesikin. Ensinnä kannella
tonnikaloja kalauttelimme. Tämä saalis iloa toi toki. Mutta huumaavia
lentokaloja sinne satoi peräti pyytämättä! Jo nauru paatissa raikuupi.
Sitten, illan tullen, autuus tosiaan alkoi vasta, kun ääni märssystä
kuuluttaa tosi isoja uutisia. Taivaalla, kaukana horisontissa lännen, oli
kotio palaamassa lintuja. Huuto ulapalla kiirii mastosta mastoon. Ilo
kaikuu laivasta laivahan.
Itse mesaanimastolle päätin asettua meren avaruutta siunailemaan.
Ihana tuuli. Keinuva, suojaisa peti sekä meren ääni minua makoisasti
raukaisi. 99

.
Aamulla kokea saimme lisää pienoisia enteitä maasta. Nimittäin
istumaan alaraakalle, iso pelikaani, lehahti. Muutama muu pikku
livertäjä lensi opastajanamme niin ikää.
Mutta himo tavoittaa näky, niitten enteitten edustamasta maasta, oli
liki liika suuri. Sillä tiistaina kuuluupi huutoa jo Ninasta: ” Hoi! Maata!
Maata! Maata! ”
Luojaamme jo siunailla ennätimme. Oli kai parilla liki parku jo nielussa.
Halasimme tovereita, ja suunnan otimme lounaaseen.
Ei vaan ihanaa maata saavu keulan eteen. Taisi kyse vaan olla
tummasta hattarasta taivahalla.
Lokakuun tulo oli siis alavireinen. No, onneksi, opiksi ottaa taisimme.
Rannan olemassaolosta kukaan ei siksi rääkyisi, ellei varma siitä siis
olisi.
Etenimme luovimatta, vaikka tietämäni mukaan etelässä, reitin
ulottumattomissa, kuulemma saaria saattoi olla. Tietyn
itsesuojelutajun avittamana keksin, ettei miehille kannata esittää pikku
lisäkiekuraa. Sillä tavoin oli kireää hieman tunnelma nyt.
Seilasimme lounaaseen siis. Yllä lokki lokin yllä liitelee. Maata se
tarkoittaapi… …eikö tarkoitakin…? 100

.
Ninasta laukaistihin erään aamun auetessa laivakanuuna,
mikä kielisi kamarasta. Vaan ei taasenkaan avautunut
siinnosta maasta horisontissa. Kai jotakuta innosti liiaksi,
maahavainnosta asetettu tuntuva rahakorvike. 10 000
eläkekassaa paisuttavaa maravedia tilipussille ihanasti
kuiski. Miehille harhatajunnan oireita kai tulla taisi. Kotiokin
nyt oli kapinamieli vaatimassa paluuta.
Mutta silloin oli onnea hitusen amiraaliportaalla, eli
minulla. Tuli vastahan alhaalla, meren alloilla, villiruusun
aito kukka. Ja viimein aattosella, hämärässä, mä leimuja
valosta olin aavistamaisillani!
Partaasta oli pakko ottaa nojaa jo itsekin. Nousi tahti
syämeni. Horjuupi tukielimistö pikkuisen, eikä
nielaisematta oleminenkaan ole enää sulavaa.
Rukoilla komensin, ainakin näkemieni matruusien. Osa
lausui liki raamattua läpi. Eloisasti muutama laulua
taivahalle syyti. Äitiä, tai Mariaa ja Messiasta jo pyysivät
seuraamaan aluksiamme.
101

.
Ja katso, rukous auttoi.
Hämärässä, tai pimeässä ennemmin, eli kahdelta,
kuutamon ollessa kai kadoksissa, kuulimme aallokon
iskevän isolla kohinalla hietikon suuteloon.
Eikä kukaan ees’ aivastaa henno,
ettei vaan ihana ääni pakenisi taas.
Ääneti seisoin yhä,
kun etehemme nousi maata.
Ravisti minua himoittu tovi.
Pieni paratiisi nousi eteeni.
Tätä päätä huumaavaa näkyä,
mä jo koko elämäni olin unissani todistaa koettanut.
Uusi reitti itään oli tosiasia.
Niin, tässä, tässä oli Intia!
***
102

.
Huumaava, massiivisesti aikaa pakeneva palatsi. Alamaisia mitätöivä
hienostohourula, Versailles. Agitateur de l’amour!
Istuu portailla viaton naisen taimi.
Rakas katsojani, tule mukaani. Maalaa mielehesi suunnaton, idästä
länteen haipuileva paratiisi. Ojenna kätesi pisaravanaan. Ihollesi tuuli
sitä hentona tuopi vesiputousten alla.
Sä nenässä tunne lemmen innostama sireenien ikitaika. Haaveile illan
tullessa kaikesta, mistä se kuuma unikuvasi kuiski.
Neitoni kaunis, sa kuule hämärässä laululinnulta huilustuva
surukaiho. Suutele sen nukuttavaa lohtua. Havise lailla haavan, olet
nuori vasta. Voimaa vaatia itseltäsi et saa liikaa.
Tääl’ yö hiipiipi jo. Nurmikon aitoja sumutuoksuja kietoa peitoksi
sinulle se saa. Milloin olisi tämä ylevä keitaamme niin autiona saava
olla, kuni iltana tänä? Kukaan ei palatsista mielinyt ole ulos.
Sinä jää siksi tänne. Loio niityllä vailla hälyä. Vaivu salaa alas. Avaa
kure puristava. Käteesi poimi ruusuja. Huulillasi niitä helli. Viilennä
hitaalla tulella itseäsi, Marié.
104

.
Itse linnassa, katselutasanteitten apposista tuuletusovista, musiikillista hunajaa
valuupi. Vivaldiako jo tuo olisi? Puhe, huuto ja nauru mukana valojen ulos salaa
hipsii sakeana sorinana.
Samalla, hahmo tumma, hoipertaa sille tasanteelle. Kovia kokee reunaa koristava
kukkaisa ja hento sinikellopunos. Ludvig XIV nojaa hiprakassa rapsakassa
kaiteistoa vasten. Oli tässä majesteetti valoisa, Le Roi Soleil.
Ujous ei vaivaa. Heittää veet alas, tarhatulle salaattimaalle. Haukkaa raitista
tuulta. Katsovi elottomia, isoja patsaita pimeässä.
Sammakot ne laulavi laavakivireunaisilla lammikoilla. Kuusen uumenissa huhua
kumeaa pöllö pitää. Sanatonna, käki, taitaa jo olla toki.
Mutta huokaus, avautuupi taas ovi. Rikki tämä tovi pian on.
Nainen kaakattaapi majesteetille. Maria Teresia taitaa vaatia kannanottoa
orastavaan lemmenkatastrofiin. Aavistamassa oli, nääs, tulevia kosiojuonitteluja
rentulla ynnä komealla kummipojalla, kreivi René d’Amanintella. Tämä neitojen
naurattaja päistikallisesti oli rakastunut.
105

.
” Sileä misu lie vasta vajaat 17-suvinen, alamaisemme olematon. Ei voi olla
totta, keittäjälikka! Marié, tai mikä nyt se olikaan. Ahneutta nousukasmaista
esitti se ovela, vaalehilla kiharoilla keimaillut hupakko. René rukka,
alapäällä mies on ajatellut. Ajoin naisen ulos palatsista. Mutta, Te, salaa
puhukaa vielä sokealle pojalle. Huithapelin on alettava tuumia hovin etuja.
Haluan naittaa hänelle Anna de la Viennan Itävallasta. Piste! ”
” Olisi muutakin ajatus-/aivopuuhaa mulla! Aviohuolillenne koirakin nostavi
takatassua, hitto vie! Liki puoli maanosaa koettaa minulle sotaa tuputtaa.
Valtaistuimia vallattava on etelässä. Merisotaa kanaalissa patoamaan olisi
kerettävä. Leikinteoksiko luulet saksalaisiakin naapurisotia, tai Ruotsin
aikehia? Turkit tai Flanderit, sano mikä maa tässä enää puuttuupi huolia
kasaamasta. Hoida rakkausasiat itse, pikku puolisoni. Palaa asiaan aamulla.
Anna kutitella naisia muita, niin saatamme tavata silloin.”
Noitua taitaa majesteettia, kaunis Maria Teresia. Sisälle hälinään, elein
ikiviehettävin, yksin astua saa.
Taipuu pitsi, liihottaa satiini ja kiitääpi peruukit. Hohtaa jalokivirivistö.
Painaa, vaikka timantit, saa raikkahilla povipimulaisilla. Menossa barokista
tuttua mässäilevää hakkailua on, niin että hävettää pappia ( vasta toki
maanantaina ). 106

.
Marié, Marié. Äpärää, mies niin oiva, kaipaa toki ei. Sietäisit, sa , ottaa
sapiskata. Sillä itseäsi kohottamalla asemasiko unhoitit? Älä sano sitä!
Älä sano, että tämä leiskuva rakkaus olisi erilainen. Kaikista taruista
muka tämä juuri, veisi tavallisen tallukan aviovaimoksi d’Amaniten
yleväkatseiselle komistusurokselle? Salli minun nauraa.
Mutta. Etenee juoni, kuni lukisi teosta Shakespearen, Racinen, kautta
sanaseppo Molièren. Oli niin isoja käänteet asioissa lemmen. Nousi
rouva Montespan esille nyt. Se Athénaïs, eli tämä rouva Montespan,
oli salaa rakas Maria Teresian aviomiehelle, majesteetille itselle.
Riitaisa asenne saa naisen naiselle kiusaa jo juonimaan. Eli rouva
Montespan tuumi kiltisti ihanalle neiti Mariélle hieman avitusta suoda.
Lähtee siksi naisia hevosilla kuumana aamuna metsään. Athènaïs itse,
neiti Marié ynnä kuusi muuta, kaunista hunajaleivosta.
Korissa kanaa, pyypaistosta, melonia ja salaattia. Tullaan ihanalle
niitylle. Huminassa ketoheinien aikaa vietetään. Tietääpi rouva
Montespan, että sinne samoille saloseutuvaisille saapuu pian aika
komeita pyssymiehiä. Tuttuja uroksia susimetsälle, nääs, aikomassa oli.
Laukkaa keulalla kreivi René.
Jo kuuluu kopinaa kaukaa takaa tammikon. Ovelasti, rouva Montespan,
esittääpi Mariélle, että tämä menisi noutamaan alavirran oivaa
kristallivettä.
107

.
Leivot laulaapi oksilla kuusikon. Neito keinuttavi kupeita, punaposket
omenina, kauniina, nuorena niin. Aloittaapi laulua tenhoavaa.
Kaunista, liikuttavaa neitseen onni on.
Oi mutta, Amoria auttavat taka-aattehet, ei tulosta toivottua
Montespanille suo. Joki, Marié-neitoselle, koituu kamalaksi
kiroukseksi.
Tuota rakasta kreiviäpä se kopina ennakoinut ei. Kaviot ne, kuuluupi
ryöväreitten orisille. Kuusi naamiomiestä käsiksi, heti väkisin,
avutonna olevaan ahokuusamaan tarraa.
Kumotuksi neito joutuu. Silkit tai pitsit ei pikkuista suojaa. Suusta valuu
miehillä kuola. Puhina ja nauru peloittava sumentaa Marién aivot.
Apua!
Vaistoaa sivulla jotakin aika tuttua. Hitaasti etenee, mykissä pikku
kuvissa loittoneva painajaistanssi. Kuumeisesti, kreivi René, raivaa
miekalla tietä.
Maassa heti, muutama saastaisista miehistä, potee hukkaa hapesta.
Saavu rakas, oi saavu! Kaada tämä raaka väki. Massamurhata saa viisi
ketunnaamaista armotta, kreivi raivoisasti rakastunut. Uupumus ei
vielä saa tulla. Vielä se pääpukari sivaltaa miekalla kaulahan, niin, että
kaatuu hitaasti vierehen neiti Marién.
108

. Ei sanaa saa suusta enää, René, elämässään ikinä.
Mutta hymy huulilleen nousee.
Taivaassako jo lie?
Sillä Marié nostaa somasti kätensä Renén, yhä
kuumeisemmalle, suulle.
Kaunis tovi.
Neitokin uupuu pois.
Oksilla kaksi muuttohaukkaa,
naaras ynnä koiras, siiville nousee
ja siniselle taivahalle haipuu jonnekin.
Elää Pyreneitten uumenissa, kalliolinnassa.
Laaksomailla, salaisilla, liitelee vapaana.
Vapaana, ja onnesta soikeana.
***
109

.
Valistus, aikakausi rajalla menneen ynnä kaiken tämän koneellisen
aivopesun. Aikakausi, mistä paluuta paratiisiin enää ole ei, vaikka hyvä
sielu mukana viel’ oli sentään. Aikakausi, millä aloimme ottaa mittaa
jopa Luojasta.
Uskon oheen, äly, tuloillaan oli. Taustalla tässä lie muutama asia.
Taistot uskon oli ohi. Kohoaa elämän taso. Auttaa taloutta emämaan
alati ahneemmaksi koettu siirtomaakauppa. Varakasta maata luja
hallinto kurissa piti. Eli olot asettuu.
Saa liikenne sulavuutta. Siksi nälästä sekä sairauksista, minimaalisilla
haitoilla, kylä takapajulassa saakka pääsee. Tämä taittavi kuolleisuutta.
Sakkia lisää pukkaa. Samalla maatalous oppiipi tehokeinoja. Toivo tullut
on: Osata saatamme itsekin aivoilla aatella, ja näin oloamme
parannella. Tulos näkyy kaikilla aloilla.
Tieto lisääpi tietoa. Totta, kivikausi samoilla sanoilla kai muutosta toi.
Hakkaammeko siis otsaamme seinään? Ei toki.
Me nousemme askel askeleelta, mutta viivytty paikalla on tovi aina
aika monesti. Parasta valistus-ajasta vielä haastella kaiketi olisi siis.
Askel iso, oli se monilla tavoin. Ei, sä kysy älä vielä ’minne’ ja miksi’. 111

.
Raha, edistys, yksilö – kauniita sanoja porvarimiehelle oli. Kuuluu
merien aavojen takaa tarinoita elämäntavoista maallisemmista
tai muilla lailla vapaammanoloisista. Ne ajatuksia sai päässä
muuttumaan. Oliko tapamme olla kaikista terävin?
Asia, mikä vaikutti eniten, oli tieteitten nousu. Urotekoja
tehneet, uuttera Bacon tai vaikka nyt Newton itse ( siis se, jolle
puusta se omenahiivattilainen kaalin laelle putosi), innostivat
tietämättään uusia oletuksia muillakin aloilla.
Sosiaalitieteissä päti sama lainalaisuus. Ajattelua päättelyn
avulla tukea sai kokeellisesti testaamalla havaittu tulos. Tätä
menettelyä soveltaa saattoi, kohottamalla elämän taitoja
loogisesti ajatellen. Eli ottakaamme ote omista valinnoista,
maasta, jopa luonnosta.
Me Locken aattehia kannatamme. Ja takana kanaalin, uusi
sanoma, moneen iski.
112

.
Pariisissa muutama kuulu mies, etunenässä Diderot tai sitten itse
Voltaire, taitavasti puhui, laati esseitä sekä muita satiirinomaisia,
massoja liikuttavia kannanottoja. Kieli tämä sekulaarimmasta
huomisesta ja vapautuneesta sanailusta, kai? Tottahan toki!
Suu Montesquieun, oudon opin esivallan osittamiseksi esitti.
Vain yksi esipuhuja rajaisi älyn isoa asemaa (tosin aika niukasti).
Kansaa tässä äityy kehumaan, eli tunnepuolta korostaapi,
Rousseau. Jo pukkaisi tästä kai demokratia hyvässä lykyssä. Mutta
vielä kestääpi, valtiasten itsetunnot, uusia tuulia.
Hovia kaunistaa saapi tieteet tai taiteet. Akatemioissa puuhaa
suuria Hume, Linné tai moraalin tasoa mojovasti nostava leivinuuni
- Kant.
Oli tilausta romaanitaitehellekin. Aika moni osaa jo lukea. Täten oli
kivasti lukevaa asiakasta runo-, proosa- tai teatteri-ihmisille.
Samalla valistusopin etenemiskanava oli taattu.
Sa astu saaren aution erakoksi, lilliputteja tapaa, tai sitten, tunne
palava roihu mukana pikku Pamelan. Anna klassikon ottaa sinut
uumeniinsa. Kaunistuu mielesi ja läikkyypi sielu, hieman ennen
uinumusta.
113

.
Rokokoo kattaa pöytää musiikilliselle neroudelle. Toki, osan ottaa saa
koko maan ihailusta, barokista tutut yliäly-ystävät: Händel tai se
mahtiurkuri Bach. Ne loisteessa himmene ei millään! Isommaksi
opettajiaan uusi, nuori, Wienissä pianoa takomaan innostuva heppu
pian nouseepi. Lie siks’ Amadeus suosiossa kauniitten nutturapäitten.
Saatu soittoa ja laulua, tarpeessa muutoksen, oli kyllä. Vaan alamaisia
se hillitse enää ei. Sillä kai valistus oli toiminut taikinan nostattajana.
Piittaa nyt seutukunnat ei säätyjaosta. Kansa läksi ajamaan asiaa jaloa:
Sisaruutta! Vapautta! Ja raikasta tasa-arvoa! Maaseutu ikeen alla
huokailla sai. Mutta samaa puutetta poti porvari, ainakin alaportaalla.
Nälästä kärsii siis oksat alimmat.
Aatelin etuoikeuksia mutisi taasen nousukkaat. Sosiaaliraput ei vie
riittävää liitoravia yläoksille isottelemaan!
Ahdistunut saattaapi moni kisällikin olla, tahi pieni käsiammattilainen.
Ei puutu, kuni koko elämä, toimi ja liksa. Kai kotia vailla pian ovat.
Ei majesteettikaan asemassa kovin tanakassa ole. Taitaa vaatia rahat,
sodasta toiseen etenevä tie. Hovin iso kassa ammottaa varatonna.
114

.
Vaalitaistoa ja vaatimuksia! Hajotuksia säätyjen ynnä kapinaa
kaikenkarvaista. Rajummat ajat oli tulossa kesällä 1789. Tässä
todistamme jo siis kumousta vallan.
Osa sotilaista muuttuu minuutissa kapinallisiksi. Massat ei riutua
katuojissa enää halua. Tavoitteet taivaalle huutaa, käsissä
haravat, talikot tai seivästimet. Uusi aikakausi, taikka kokonaan
uusi aika, oli tullut. Tasavallaksikin nyt nimittää sai maata.
Mutta himoitsi vallan omistamisesta taas iso osa porukasta.
Viipottaa jakobiinia Pariisissa, terroristia Nantesissa tai
kapinoivaa sanskulottia Lyonissa.
Lisäksi oli, siellä täällä, taas uusi rojalisti uhittelemassa monissa
tutuissa rajavalloissa. Kun aina muutakin naapurisotaa kyti iloksi
tosimiesten, uusi pelastaja toki maalle saatava taas oli.
Nousi Bonaparte, tämä Napoleon itse siis.
No niin. Älyä, vielä hetkonen aiemmin, otimme roppalusikalla, ja
nyt seurata saamme taas tuhoa ja sotaa. Annanko ma jo periksi?
Ei tästä lasta tahi lannan nokaretta tule.
***
115

.
Lontoo 1851.
Nimeni on Tom MacBewilly.
Tai Skotiksi toverini minua sanoo.
No, isoimmat taitaa kutsua minua Rippa –nimellä. Se kuulemma viittaa
nahasta ja ohuesta luusta rakentuvaan alaraajastooni.
Lady Tyson sanoo,jotta koipia lapsilla kaikilla, samalla mitalla muka olisi.
Mutta housut ulottuu muilla alas asti, minulla enää puolisääreen. Eli ne
kiusaa vaan. Ne kaikki olla taitaa jo 11. Olen itse 9.
11-vuotiaat saa tehtaassa housut ukko Titeltaffelin uudesta ’Vaate- &
Tyykivarastosta’. Mutta herra Jobson nauraa maha heiluen ja kuittaa
summan uusilla housukkailla tuulettavan alaisen omasta nahasta,
verottamalla ruoka-annoksia tai vaatimalla keittorahaa viisi kilisevää
pennyä.
No, me nassikat emme huoli moisista. Me taaperramme risoissa pukimissa,
emmekä keittoa vielä muutenkaan olisi saava.
Naamamme lie mustia kuni uunikaakelit. Suupielissä paksu ranto hiilitomua,
ja hammasten uumenissa kivirakeita. Tehtaan ihania luontaisetuja.
Haluan nukkua. Olen aivan uupumuksen nukuttama. Siksi taas nasevasti
luutillikan antaa muriseva Paksu-Pete. Mietin äitiä. Tätä se sallisi toki ei. Se
kuoli minun ollessa kuusi. Nokista naamaani taitaa pikku puro taivaltaa.
117

.
Mutta, hurraa! Kello lie jo kuusi aattona, ja mälliä jyystävä
Reteä-Neil nostaa minut ulos ’Isosta Pannusta’. ” Riittää”,
se sanoo: ” jätä mullekin! ”
Itätuuli saapi Thamesin aallokon nousemaan aina pikku
laiturissa köytettynä kiristelleitten alusten kaitehien yli.
Ähisevää joutoporukkaa laputtaa taas äyskäreitä myymään
”alehinnoin”.
Etenen nopsasti Easter Roadia alas Mill Endin alasatamaan.
Isoilla kävelyteillä kuuluu hienoa laulua. Lievetakeissa
koreilevat nuoret tyypit naisia naurattaa. Mukulakivillä
mellastavi valjakkoa ja vaunua vaikka millä mitalla.
Kaupasta moni vielä kiireellä täyttä laatikkoa raahaa. Mitä
tämä näky tarkoittaa nyt?
Seuraa moni kuusipuuta koristelemassa olevia tytteleitä.
Tupruaa sian tai vasikan ihanaa paistokäryä kattopiipusta.
Ritisee sulavia kastanjakääreitä monella lapsella lapasissa.
Mikä kaunis onni asuukaan, ah, täällä.
118

.
Mutta hiipiä täytyy minun ohi kaikesta tuosta. Kannan Bob-enolle punnan,
itse tienaamani. Ostaa se sillä meille aamulla kamiinaa, vilua häätämään.
Emme enää jaksa palella. Ruokaa halaisi mieli toki, mutta kalina pitää saada
laimenemaan, ettei se Bob enää minua, suutuksissaan isosta metakasta,
hakkaa. Eno-raukka.
Olisipa aikaa minullakin naattia täällä Tear Lanella. Istua vaan alaportailla
tässä sekatavaramyymälän edustalla, ja katsoa katua valaisevia kauniita
lyhtyjä, hienoja neitejä sekä menoa muuta.
Sillä takapihoilla asuu koleus sekä ikävyys. Kerjäläisiä, mätätautisia tenavia,
laiskoja katteja, rottia, hutsuja, hämärämiehiä ja minun eno, Bob. Täällä
muta peittää pikku kujia, lautapuut akkunoita.
Pujahtaa minun ali pitää sillan takimmaisen.
Bob-eno nukkuu laverilla nokosiaan. Ottaa se puntani kiittämättä ja sanoo:
”Mene vesipostille heti siittä jonottamaan, että pestyä naamani saan
aamusella. Tavataan ’Ahneessa Nassikassa’, saat ostaa sinäkin oikeaa
ruokaa… ja mä siemaista pintin olutta. ”
”Mutta eno, entä se kamiina? ” 119

.
Avautuupi ovensuulta ’Ahneen Nassikan’ näky, jota katsoa en tohtisi.
Bob-eno nostaa tuopillista kuohuvaa. Se laulaa pää punaisena
muassa muitten. En taida saada luvattua murua nälästä liki
painuneelle masulleni.
En enää jaksa. Jo juoksen ulos.
Ulos! Ulos! Ulos!
Allani maa sortuu. Ravaan ohi kummastelevina tapittavien
ajurisetien, ohi Lontoon itälaitamilla kohoavien orpokotien. Ohi
nostosillasta, ohi Leslien isän omistamasta korjaamosta. Ravaan alas,
aina joelle asti.
Vasta satamassa katson taivaalle. Tuuli ohi on. Aavemaista sumua
vaanii mastoissa laiva-armadan. Etummaisena on uusimmat
höyrypaatit.
Niistän. Iso kaiku vastaa satamassa kovin autiossa. Jäätyä jo kovasti
alan. Itku ravistaa minut unesta kalseimmasta toiseen uneen.
Taivaasta tippuu lumisia höyheniä. Tiu’ut etäällä musiikin arimman
aloittaa. Neito vaalehin alas siivillä keveillä saapuu. Pyrypuuskan
uumenista minulle suukon ohuen suo nenälle siniselle.
Neito katoaa. Vaiti on taas iso satama.
120

.
Sitten askelia kuuluu jostakin. Äänekästä laulua tai puhetta.
Toinen nainen kai miehille sanoo: ” John, Ian, avittakaa minua!
Avittakaa kiiruusti! Tämä pieni raukka haipuu pian, ellei saa teetä
tai takkatulen autuasta hellyyttä. ”
” Tyly tämä juttu, totta kai, rakas Emma. Mutta kiire liiaksi meil’
on. Anna olla. Pian ala joutua, muuten emme ennätä mukaan. ”
” Antaisin olla? Pääsi lie pakkasessa haloksi muuttunut, sieluton
raakimus! Oi poika rukka, jäätyypi orpona. Ja jouluna vielä.”
Herään aamulla valoon. Aitoja lakanoita, pieluksia. Ja vilu poissa.
Patjakin alla. Huutaa muutama lokki. Meri on aivan ikkunalasini
takana… siis…tai meri on allani! Mitä tämä tarkoittaapi?
Ovesta astuva nainen ilahtuu. Käsissä hopeavati. Antaa minulle
teekupin, isoja hilloisia paahtoleivoksia, pekonia viipalekaupalla ja
kaksi munaa. Silittää päätäni, sitten sanoo:
”Tervetulemasta s/s Amandalle, nuorimies. Olet I-luokassa…
Ja pian Ameriikassa! ”
***
121

.
Rautatieasemalla elämää ja sorinaa ja melutasoa mojovaa riittää. Sen
katkaisee pilli.
Veturi sihisee ja puhisee. Kisko paksuja parkuja pari kirauttaapi. Tuuttaa savua.
Höyristellen aamu-unia painekattilasta laiturille lataa. Hitaasti herää komea
vetäjäpyörästö. Ylinnä kuuma savutorvi huutaa meitä mukaan.
Avaa ovi istumaloosin. Aseta kapsäkit ynnä muu hattutelineelle. Istumaan ala.
Ota kuppi laatuteetä. Sitten ala katsoa ajan ikkunaa. Juna on ohi kiitämässä
20.vuosisadasta kuohuvasta. Raiteet ulos taajamasta vie. Saamme alussa
katsoa julisteita kauniita, eli reklaamimainoksia. Huristaa muutama
luksusesine, eli auto, raitilla.
Taustalla vienona krahisee savikiekon uusia säveliä. Jo ne lie tuttuja elokuvista
tosi nopeista ja mustavalkoisista.
Nosta katsetta taivaalle. Et usko kyllä, vaikka totta kaikki olisi! Kone siivillään
isoja kaartoja taiteilee. Tuo lentäjä lie tosi taitava komeassa takissa, laseissa,
kaulahuivissa ynnä kivasti tiukassa suojalakissa.
Tätä pärinää, korvia huumaavaa, kestää pitää, sillä edistystä, kaikki, olemme
todistamaan tulleet. 123

.
Tuuuut! Tuuuut! Tämä juna pian tunnelissa kiitää, sitten taas avoniityllä.
Vilahtaa monia asioita vielä meille ikkunaan.
Ihana suvinen aamupäivä. Hakkaa tennistä eräät neitoset. Viltillä makaa
lisää pikku neitejä. Ne nauttia taitaa miesten nopsasta palloilusta, jota
jaloilla pelataan.
Ihmisiä joka puolella. Nämä työläiskansalaisia, lakkoilevia, kaiketi ovat.
Sosiaalista liikettä he koettavat edistää. Pian orastaa sosialistikumous!
Nais-asialiikekin nostaa kimeän äänen. Kaulii miehiä taikinaksi mimmit
timmit. Tasa-arvon mittava tie vaatiipi toki aikaa.
Mutta samalla, tavaraa naiset tarvitsee, tavaraa miehet tarvitsee. Tavaraa
saa tehtaasta. Musta kulta maasta porataan. Ei taitu teräs, ei lopu
alumiini. Sähkötkö tämän takana taikasanana on?
Aito, moderni aika oli tullut. Oli kello pakko omistaa ja kiire voittamassa
koko pelimme.
Tietohan oli saatavilla salamana. Oli nopeaa telefonia, lennättimiä,
lentopostia, radiota, kaapelia tai lehteä.
124

Maailman pisin palindromi. Longest Palindrome in the World (original Finnish version).

Maailman pisin palindromi. Longest Palindrome in the World (original Finnish version).

Recommended

Recommended

More Related Content

More from Harri Carlson

More from Harri Carlson (6)

Maailman pisin palindromi. Longest Palindrome in the World (original Finnish version).